On omituisen seesteinen olo, sanotaanko sitten tyyntä myrskyn edellä kenties? Toivottavasti ei, sillä voisin joskus nauttiakin tästä hyvästä olosta.

Olen jotenkin tyytyväinen siihen taitooni ainakin työelämässä, ettei minuun enään tartu ihmisten pahoinvointi, olen myös oppinut sanomaan ei asioille, joita en tee tai jotka eivät edes kuulu minulle. Ja ainakin tänään jokin korkeampi oli kanssani kuullen aamuisen toiveeni ja ihme tapahtui ja ikäänkuin pääsin kiusallisesta tilanteesta ilman, että olisin pyrkinyt millään lailla asiaan vaikuttamaan. Aamulla lähtiessäni huokaisin syvään ja toivoin selviäväni tästäkin päivästä...Päätin kestää, tuli mitä tuli vastaan ja sain yllättyä positiivisesti kerrankin.

Olen nyt saanut olla rauhassa exän piinalta muutamia päiviä. Edes lasten kertomukset isän luona tapahtuneista ei saanut minua pois tolaltani, joka sekin on jo saavutus. Lapsille tuumasin, että he ovat isän luona ja isän olisi pitänyt olla aikuinen siellä ja minä en hirmuisesti voi auttaa, muutoin kuin keskustelemalla lasten kanssa ja toteamalla tilanteet, jotka ikävällä tavalla aiheuttavat känää ja harmistusta vielä meilläkin. Kerroin myös, ettei kosto toimi, että ei voi aina antaa samalla mitalla takaisin, koska jos ja kun jokainen muksuista oikeuttaa omat ikävät tekonsa jollakin toisen ikävällä tekosella mitä toinen on tehnyt toiselle, ei koskaan tule rauhaa ja aina pitää olla vain kostamassa ja siitä ei tule kenellekään hyvä mieli, päinvastoin. Jokainen voi huonosti kun asioita ei selvitetä ja kauna jää hiertämään ja kohta ei enää tiedetä miksi kukakin vihaa toista niin paljon. Ja normiperheessä tuo vihaaminen ja kosto ei ole normaalia. Tässä kahden kodin välimaastossa edellinenkin vaan tuntuu vuosi toisensa jälkeen nostavan lapsissa tunteita.

Tietoisesti kuitenkin olen oppinut pitämään omat tunteeni syrjässä selvittäessäni lasten välisiä kahnauksia. Isän toiminta saa toiset lapset kokemaan huonommuutta ja kateutta sekä sitä, että isä syrjii toisia lapsia ja yhtä suosii asiassa kuin asiassa ja kohtelee tätä yhtä kuin kuninkaallista. Ainakin niinkauan, kun tämä yksi pyrkii miellyttämään ja olemaan isälleen sellainen kuin isä haluaa tämän yhden olevan. Muut ilmeisesti ovat isän vaikutusvallan ulottumattomissa tai eivät ole lunastaneet paikkaansa isänsä hovissa ollen jotenkin alempiarvoisia isälleen.

Tässä taannoin oli tosin aika, jolloin isä kohteli kaltoin myös tätä lempilastaankin, kun tämä uskaltautui kertomaan isälleen oman näkemyksensä lapsen omasta käsin ja isähän ei tätä halunnut vaan alkoi kostaa ja niinpä tämä lapsi taipui isän vallan ja tahdon alle saadakseen ne "etuudet" mitkä hänellä oli ennenkin olleet. Ilman niitä isän suosiollisia etuuksiä tämänkin lapsen elämästä tuli yhtä painajaista kaikin puolin. Ja nyt jälleen lapset siinä asemassa, missä isä heidän haluaakin olevan eli lempilapsi ja sitten on muut, joita ei isän mielestä ole ilmeisesti edes olemassa, ei ainakaan enää niitä, jotka asuvat omillaan.

Olen siis päässyt ikäänkuin ulkopuoliseksi, näen hieman järkevämmin jälleen kuvot, joissa lapset elävät ja olevat. Olen iloinen siitä, että lapset itse kaikesta aivopesusta isänsä harjoittamana tietävät mikä on totta ja mikä ei, heidän ihan omasta kokemuksesta ja vaikka he yrittävät kepillä ajoittain sohiakin, se ei johda kuin siihen, että tarkastelen entistäkin tarkemmin omaa äitiyttäni ja sitä, kuinka itse toimin missäkin tilanteessa.

Jos joskus tästä suosta selviän jokseenkin ehjin nahoin, harkitsen uudelleen sitä omaa vanhaa unelmaani...

Seesteinen olo, juuri nyt tuntuu hyvältä ja yritän pitää kiinni tästä olosta. Hyvä olo on itselleni niin vierasta, että menee aina hetki aikaa tajuta, että näin tämän olon kuuluisikin tuntua useammin ja enemmän. Tietoisesti irtipäästäminen ja niiden asioiden pähkäilyn lopettaminen, mille ei vain voi mitään, on jo antanut paljon paremman näkökulman, ja oikeastaan myös suuntaviivan jatkoon nähden. Valitsen itse ne asiat, joihin kiinnitän huomion, valitsen ne asiat, joista välitän tai haluan välittää. niitä ei sanele minun puolestani kukaan muu, kuin minä itse.