Huomenta vaan...yksi uneton yö takana ja huolet eivät väisty sitten mihinkään lasten ollessa isänsä luona.

Se on näköjään varmaa, jos ei muu olekaan. Huoli ja lapset.

Yöuneni menetin sitten viimeyönä, lapsen laittaessa keskellä yötä viestiä ja soittaessa minulle. Toimin tällä kertaa toisin, ja otin yhteyttä lapsen puolesta päivystyksen hoitajaan, joka soitti lapselle itselleen, koska itse en voinut lasta kovin paljoa auttaa hänen ollessaan isänsä luona ja kun lapsi ei halunnut kertoa isälleen, mitä on käynyt. Joten vaihtoehtoni olivat kovin vähäiset.

Yöllä yrittäessäni sitten viimein nukahtaa, uni ei tullut, vatvoin kaikenmaailman mahdollisia ja mahdottomia syitä lasten pahaan oloon jälleen kerran. Mieleeni hiipi väkisinkin kaikenlaiset vanhatkin epäilyni ja yritin olla välittämättä niistä, liian epätodennäistä ollakseen totta ja silti mieleni ei jättänyt rauhaan, mitä jos sittenkin? Lasten isän tuntien kaikkihan on siis mahdollista, jopa mahdoton ja se seikka on aina pidettävä mielessä, ei paljoa auta, vaikka kuinka yritän itseäni rauhoitella ja ajatella, ettei nyt sentään voi niin asiat olla...Että olen itse vain turhan epäileväinen jne. ..

Silti, kun näitä yöllisiä paniikinomaisia puheluja tulee lapsilta ja kun heillä on jokin hätä siellä isän luona ja kun he eivät halua isälleen kertoa, niin mikä mättää silloin? Ja kun isä on poistunut kotoaan ja juuri sitten lapset soittavat, keskellä yötä kertoen jostakin terveydellisestä ongelmasta, joka puhelimessa kuulostaa jo siltä, että pitäisi ambulanssi tilata vähintään eli lapsi omasta mielestään pitäisi kiikuttaa lääkäriin. Tämäkään ei ollut ensimmäinene vastaava soitto, ja pahaa pelkään, että isä keksii kohta ottaa lapsilta puhelimet pois, etteivät pääse soittamaan minulle tai kelleen muullekaan jos on hätä...

Illalla, vielä ennen puhelimen soittoa lapselta, olin todella levollinen ja olin päässyt kovin levolliseen fiilikseen, joka sittemmin särkyi sen siliän tien. Tyypillistä, ehdin jo hetken toivoa, että ongelmat olisivat taakse jäänyttä elämää ja lasten elo isällään olisi hyvää ja tasapainoista, vaan nyt jälleen sen miljoonannen kerran saan huomata olevani väärässä.

Ja mitä voin tehdä? En mitään. On kuulemma normaalia, että lapsi turvautuu vain toiseen vanhempaansa terveysasioissa, vaikka siis olisikin toisen vanhemman luona. Ja minun pitäisi samaan aikaan luottaa siihen, että lapsilla on mukamas aikuinen ja huolehtiva vanhempi isänsä tykönä. Ei kovin siltä tunnu, että siellä isän luona lapset saisivat hyvää hoitoa tai että heidän perustarpeistaan huolehdittaisiin, kun näitä tilanteita tulee aika-ajoin. Minulle sanotaan, että minun pitää vain luottaa isän kykyyn huolehtia lapsistaan isäviikoilla. Ja jos edes lapset eivät itse luota isäänsä, miten minä voisin luottaa?

En taas tiedä, kuinka suhtautua tähän, tiedän lapsilla olevan päällisin puolin olevan kaiken kunnossa, ehkä? Totuutta en varmaan koskaan saa tietää, ja kun lapset suojelevat isäänsä jostain kumman syystä ja syykin jää arvailujen varaan, mitä sellaista isä on lapsille sanonut, miten kiristänyt ja manipuloinut heitä, jotta he pelkäävät ja eivät halua minkään muuttuvan?

On kurjaa jatkuvasti olla kykenemätön auttamaan lapsiaan, on kurjaa hyväksyä omille lapsille sellaista, mitä ei kukaan koskaan hyväksyisi omille lapsilleen. On kurjaa tietää, ja on kurjaa olla epätietoinen ja vielä kurjempaa on elää ristiriidassa monien asioiden kanssa. On vain kyettävä elämään jatkuvassa huolessa, ilman että kukaan kykenisi lapsten puoleen suuntaamaan auttavaa käteään, kun en edes itse sitä voi tehdä.

Epäilen, pelkään ja tyrmään omia ajatuksiani ja en saata edes ajatella, jos jokin luuloistani olisikin totta ja mitä sitten? Olisin epäillyt, mutten olisi mitään kyennyt tekemään suojellakseni lapsiani, viikosta toiseen olisin lähettänyt heidät isänsä luo, sopimusten saattelemana ja kiinni pitäen siitä, mitä aikuiset ovat sopineet.

Mutta kun, mikään ei ole toiminut tai käynyt kuten normieroperheen tilanteissa. Vuosia jatkunut vanhempien yhteistyökyvyttömyys ja keskusteluyhteyden puuttuminen aiheuttaa sitten tämmöistä jatkuvaa huolta myös minussa ja voihan se ollakin, että sitten jopa normaalit elämänilmiöt korostuvat pelon ja huolen saattelemana.

Huolenkin kanssa tosin oppii elämään, oppii sivuuttamaan vähemmän tärkeitä asioita ja keskittymään sitten niihin yksittäisiin ongelmiin, joita lapset tuovat esiin samalla kuitenkin kieltäen, ettei isälleen saa kertoa. Kysymys kuuluu, miksi ei saa lasten omista asioista kertoa isälle? Mitä lapset pelkäävät isässään, jos hänelle ei saa kertoa ? Onko se normaalia lapsen tapaa suojella toista vanhempaa tai opittua tapaa suojella itseään isänsä purkauksilta ja kyvyttömyydeltä olla aikuinen silloin kun sitä aikuisuutta tarvittaisiin lasten edessä?

Toimin yöllä toisin ja aion jatkossakin toimia samoin, jos olen yhtään epävarma lasten olosta isän luona. Täältä käsin en hirmuisesti voi auttaa lapsiani, koska en voi niin vain mennä sinne katsomaan mikä hätä lapsilla todellisuudessa on. En ole koskaan voinut ja monia asioita lasten kohdalla isä on myös salannut minulta kieltäen lapsia kertomasta minulle, kuten yhden lapsen auton alle jäämisen. Mustelmat olivat lapsella aikanaan sitä luokkaa, että ihmettelyni jälkeen lapsi itkua tuhertaen kertoi jääneensä auton alle pyörällään ja poliisitkin olivat tulleet paikalle ja isä oli tämän tiedän kieltänyt minulta ja vannottanut lasta, ettei minulle saa kertoa asiasta mitään. Aikamoista salaisuutta olisi lapsen pitänyt kantaa sisällään, vaan kertoi sitten kuitenkin.

Lasten isä siis nauttii siitä, että saa tehdä salaisuuksia, ja saa lapset ne pitämään. Vuosien varrella yksi jos toinenkin asia on tullut lasten suusta niin, että isä on vannottanut lapsia olemaan kertomatta minulle jotakin, yleensä juuri lasten omia asioita, joista nyt normivanhemmat olisvat automaattisesti tiedottaneet toisiaan ja kyenneet keskustelemaan hyvässä sovussa. Meillä ei tämmöinen onnistu ollenkaan, vaan isä pimittää tietoa hanakasti. Miksi? Miksi aikuinen ja muka vastuullinen vanhempi tekee noin? Epää oleellista tietoa toiselta vanhemmalta, jonka luona lapset kuitenkin ovat puolet ajasta. Ihan kuin ne asiat lakkaisivat sitten olemasta esimerkiksi minun viikoillani ja sitten kun itse huolehdin tiedonkulusta isälle päin esimerkiksi lasten terveyteen liittyen, isä sanoo minun häirikoivän hänen elämäänsä ja ihan kuin lasten terveydenpulmat lakkaisivat olemasta sitten isäviikolla, koska isä on sitä mieltä, että ongelmat ovat minun päässä, vaikka asiat eivät ole edes minusta lähtöisin, vaan muualta.

Ja kaikki tuo kuulemma on normaalia tämän kuntamme lastensuojelun mukaan. Isä voi niin ja näin, kuten haluaa. Lapset on leimattu valehtelijoiksi, ja tarinan kertojiksi ja minä olen sitten uskonut lapsia ja heidän valheitaan. Mitään ongelmaa ei siis ole, kun lapset ovat tuottaneet, että heillä on hyvä ja turvallinen olla molemmissa kodeissa.