Olisikohan taas aika päästää irti, ihan tietoisesti ja keskittyä ajatuksissa kaikkeen siihen, mikä on tällä hetkellä hyvin. Huomaan ajavani itseni aina sinne pohjamutiin, tai siis ajaudun ja yleensä (vieläkin) exän kanssa viestittelyjen jälkeen. Sieltä kun ei koskaan tule mitään hyvää, ei rakentavaa, saatika lapsien hyvinvointia edistävää asiaa, vaan yleensä haukkumista, arvostelua, minun kyseenalaistamista ja selvien asioiden vääntämistä ja kääntämistä jne.

Puhuin terapeutin kanssa tästä vanhemmuudesta, siitä kuinka odotetaan meiltä sitä normaalia vuorovaikutusta ja nyt sitä on turhaan opeteltu vajaa kymmenen vuotta eron jälkeen. Eihän se siitä miksikään muutu, kun sellaista normaalia vuorovaikutusta ei meidän välillä ollut silloin avioliitossa ollessa, niin miten se muuttuisi normaaliksi edes. Sain synninpäästön, minun ei tarvitse enää yrittää sitäkään vähää, mitä olen lastemme asioissa tähän asti yrittänyt toimia kuten normisti vanhemmat myös eron jälkeen huolehtivat lasten asioista toisen vanhemman kanssa. Olen jotenkin helpottunut, saan luvan kanssa päästää irti siitä mikä ei toimi, lapset ovat nyt sen verran isoja, että vanhempien yhteistyö ei ole enää hengen ja terveyden kanssa toimimista. On eri asia toimia vanhempana kaksivuotiaalle, kuin kaksitoistavuotiaalle.

Meidän lapset ovat joutuneet ottamaan suuremman vastuun itsestään, kuin normilapset normiperheissä. Se on johtunut nimenomaan siitä, ettei me vanhemmat kyetä normivuorovaikutukseen lasten asioissa. Esimerkkejä on nyt säästynyt vuosien varrella runsaasti, edes normi sopiminen siitä, kumpi vie lapsen hammashoitoon jne, ei onnistu ollenkaan.

Lasten isä ei vastaa kysymyksiin, hän ei myöskään koskaan tiedä etukäteen, onko esimerkiksi työvuoro, vaikka hänellä on tiedossa etukäteen koko vuoden työvuorot ja pystyy listasta katsomaan, mikä vuoro hällä on kyseessä. Lapset joutuvat arvailemaan, pääseekö isä viemään vai ei, isä kyllä lupaa lapsille vievänsä mutta 9/10 käynnistä on isän kohdalla jäänyt viemättä. Isä sitten syyttää minua omasta kyvyttömyydestä huolehtia esim. lasten viennit , vetoaa unohdukseen tai siihen ettei ole tiennyt ja kuitenkin isälle menee kirjallisena kutsut sekä minä laitan isälle myös muistukset tekstiviestinä ja jos lapsi saa ajan suoraan paikasta, laitan nämäkin kuvaviestinä isälle. Viimeksi hän juurikin syytti minua siitä, että olen pimittänyt tietoa lasten menoista ja ikävä kyllä isä valehtelee, koska olen jo tammikuussa laittanut hänelle ajankohdat kuvaviestinä. Siltti, lastensuojelu esimerkiksi ymmärtää isää niin paljon, että jatkuvat isän unohdukset lasten asioiden hoidossa ovat normaalia vanhemman toimintaa ja sitä pitää ymmärtää. On kuulemma minun syytäni, kun isä kohtelee minua huonosti ja kiusaa lasten kautta minua. Kuulemma on minun vastuulla myös saada yhteistyö toimimaan ja minulta vain odotetaan jatkuvaa näyttöä yhteistyöstä. isän ei ilmeisesti tarvitse yrittää, isä saa toimia ja tehdä mielivalloin ja se on kovin väärin ennenkaikkea lapsia kohtaan. Isän toimet on siunattu, hänelle riittää unohtelu syyksi siihen, että jättää lasten asiat hoitamatta, nekin joista ei ole erikseen sovittu, että minä teen tai hoidan.

Ja taas, seis! Homma ei toimi, niin ei toimi vanhempien välillä.

En voi mitään, ja ainoa mitä voin, on yrittää suojella itseäni tuolta kaikelta. Ihan vielä en voi katkaista yhteyttä exään kokonaan, tekisin sen jo niin mielelläni ja säästäisin omaa pääkoppaani, vaan ne lapset. Oikeastaan, ei ole enää semmoista asiaa, mitä lapset eivät itse osaisi itse huolehtia isänsä luona, joten käytännössä siis riittää pelkkä yhteydenpito lapsiin heidän ollessaan isäviikollaan.

Rajanveto on vaikeaa. Kun laitan isälle rajat, joita hän siis rikkoo enemmän kuin mielellään, se tarkoittaa sitä, että lapset jäävät kirjaimellisesti heitteille heidän ollessaan isänsä luona. Koska isä vain nyt ei yksinkertaisuudessaan kykene toimimaan aikuisena, vanhempana lapsilleen. Tästä on vuosien näyttö nyt. Kuten myös siitä, ettei tämä jaettu vanhemmuus toimi vuorovaikutuksen ollessa pelkkää kiusantekoa ja vallan käyttöä isän puolelta.

En voi, eikä minun pidä alistua jatkuvasti siihen, mitä tämä ex milloinkin keksii saati minun ei pidä hyväksyä sitä, että isä tekee kaikkensa kiusatakseen minua lasten asioilla, tärkeillä asioilla. Isän kiusanteon ei pitäisi vaikuttaa minuun mitenkään, vaan silti se tahtoo vaikuttaa, lasten kautta.

Uusi viikko, lasken jo melkein päiviä siihen, että nykyinen työsopimukseni loppuu. Olen alkanut ahdistua yhden ihmisen kiusanteosta, ihan selkeästä kiusanteosta hänen kokiessaan jotakin valtaa tai hallintaa minuun nähden. Ja sitten kun teen julki hänen minuun kohdentaman mukahuomaamattoman kiusan, hän toimii entistäkin kovemmin, kostaa.

En ole ainut kokemuksieni kanssa, sen olen saanut kuulla sen jälkeen, kun olen ääneen alkanut ihmettelemään kyseisen ihmisen toimintaa työpaikalla. Tämä ihminen kirjaimellisesti estää työni teon ja se on alkanut ahdistamaan minua niin paljon, että mietin, kuinka välttyisin kohtaamasta koko ihmistä. Valitettavasti ei ole mahdollisuutta välttelyyn, minun tehtävä työni kuitenkin, riippumatta tästä yksittäisestä ihmisestä, minun on vain tehtävä itselleni selväksi, ettei ole minun syyni, mikäli tämä yksi ihminen estää ja hankaloittaa aina kun mahdollista työni teon. Puhuin varovaisesti asiasta ylemmälle taholle, joka toisessa lauseessa ymmärsi ja toisessa lauseessa syyllisti minut tilanteista, joissa olin kokenut selvää kiusantekoa ja tuon syylistämisen jälkeen en ole voinut asiaa enää ottaa puheeksi. Odotan kovin, että pääsen eroon tuosta sitten kesällä, kun sopimus päättyy. Työtä itsessään jään kaipaamaan, en niitä ihmisiä siellä.

Ymmärrän, että siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on myös niitä, jotka eivät kykene ajattelmaan asioita muidenkin kannalta, harmittaa hieman vain se, että törmään ihan käytännössä ja muuallakin kuin perhepiirissä tämäntyyppiseen ihmiseen, olisin mieluusti välttynyt tutustumasta. Tämä ihminen työssä aiheuttaa minulle toisinaan ikäviä tunnelmia ja takaumia, joita en kokisi kertaalleen enää, onneksi olen saanut purkaa näitäkin tuntojani terapiassa, vaikkei työnohjaus nyt olekaan se syy, miksi siellä käyn. Uskoisin, että ilman terapiaa en olisi kyennyt jatkamaan tuossa työpaikassa, kyllä se väliin on ollut hyvin ahdistavaa.

No, asenne kohdilleen ja tulta päin, jos näin voimakaasti voin sanoa. Onneksi tiedän, että pahinta semmoiselle ihmiselle on täydellinen välinpitämättömyys ja näyttäminen, ettei hänen tekosensa aiheuta mitään ongelmaa tai mitään ikäviä tunteita. Toisaalta, olen oppinut jotakin, tunnistamaan ja karttamaan semmoisia hyväkkäitä, jotka nauttivat toisten kiusaamisesta.

Yritän tällä viikolla nauttia levänneestä sielustani, kropasta ja uskoisin jaksavani mukavan loman jälkeen paremmin työssä.