Ajatukset pitäisi pikkuhiljaa suunnata töihin päin, mikä haloo siellä sitten onkaan vastassa? Viralliset kanavat tiedotuksen suhteen olen kyllä lukenut, mutta muutoin olen ulkona kaikesta mitä tapahtuu työmaalla.

Reilun kymmenen vuotta? sitten vaihdoin alaani, ja nyt näyttää siltä, että oli hyvä oppia myös tuo taito. Kahden ammattitaidon osaaminen tuo hieman enemmän liikkumavaraa erityisesti jatkooon, kun globaalimaailmantalous on romahtanut ja se hakee uutta malliaan pitkään.

Alkuperäinen koulutukseni takaa myös toimeentulon jatkoon ja toki menen, jos on ihan pakko. Uskoisin, että tuo pakko on kohta käsillä ja siihen yritän valmentautua nyt henkisesti.

Unissani olen jo vuosikymmeniä nähnyt hetkiä ilmeisestikin tämän pandemian seurauksista, ja toivon toki, että ne ovat olleet vain unia, pelkkiä unia, joilla ei ole merkitystä. Hetkittäin kuitenkin koen, kuinka toivo heräilee ja jotenkin sisimmäni tunnen, että asiat tulevat menemään hyvin, selviämme tästäkin kriisistä hyvin.

Kummasti meilläkin lapset toivovat pääsevänsä takaisin kouluihinsa, etäopiskelu ei olekaan niin mukavaa, kuin he kuvittelivat ja ymmärtävät jo nyt mikä arvo päivittäisellä koulunkäynnillä onkaan. En usko, että jos ja kun syksyllä opetus palaa normaaliksi koulunkäynniksi, kukaan meidän lapsista ainakaan ei enää kritisoi ja kyseenalaista kouluun menemistä. Eli jotain hyvää tässä kamalassa tilanteesssa on kuitenkin.

Muutakin positiivista ja hyvää on ilmoilla, pidän nyt kiinni sanonnasta, jonka mukaan kel onni on, se sen kätkeköön ja pidän suuni supussa. Olen huomannut ihan käytännön elämässä sen, että ei kovin kannata kertoilla hyvistä asioista, koska yleensä sen sitten menettää. Kun on hipihiljaa ja ei sanallakaan mainitse, niin yleensä sitten ne hyvät asiat jäävät arkeen ja elämään mukaan.

Ulkona riehuu ihan hirmuinen tuuli, aurinko paistaa ja pilviverho värittää maisemaa kovin keväiseksi, utuiseksi. Vain lumi uupuu. Sisällä neljän seinän, viikkoja pahimmillaan eristyksissä. Itselleni eristäytyneisyys ei tuota vaikeuksia, olenhan oikeastaan koko ikäni ollut käytännössä yksin. Sosiaalinen elämä on rajoittunut työhön hyvin pitkälti ja oman perheen pariin. Joten itse en hirmuisesti kärsi tästä vallitsevasta tilanteesta ja en oikeastaan edes muista, miltä tuntuu kokea eristäytymisen vuoksi ikäviä tunteita.

Työaamu valkenee kovaa vauhtia ja lievä paniikki iskee. Kysyn itseltäni, mitä minä siellä edes teen? Taudin myötä työkin hävisi kuin tuhka tuuleen ja silti on mentävä, jos meinaan palkkani saada. Työhön meno on ahdistanut aiemminkin ja nyt tuo sama ahdistus on kirinyt tyhatkertaiseksi. Yritän ajatella mukavia, mutten voi, koska en tiedä tosiaan mikä siellä odottaa. En tiedä edes sitä, monelta työt nykyisin alkavat. Tiedotus ihan käytännön asioista on nolla tuolla työmaalla. Oletan tänäänkin, että työt alkavat myöhemmin, koska aiemmat yhteydenotot puhelimitse on tapahtuneet myöhemmin kuin normaalisti. Ja oma osuuteni työssä alkaa varsinaisesti vasta myöhemmin tänään, normipäiväjärjestyksen mukaisesti. Tosin, nyt on kaikki on normi poissa pelistä, ja tietoa ehkä saan vasta myöhemmin tänään. Jos siis saan. Voihan se olla, ettei minulle edelleen kerrota, kuten olen jo ilmiöön törmännyt usein tässä edellisten kuukausien aikana.