Olen muistellut, kuin vanhus ikään mennyttä. Tippa silmäkulmassa hymyillen elämäni ehkä parhaimpia hetkiä ja tunteita elämäni aikana. Ajattelin kirjoittaa siitä ja nyt en tiedä kuinka alkaisin...

Kevät, juuri puhjenneet lehdet. Maassa tuoksui vielä keväinen multa, ilma kuin linnunmaitoa sateen jälkeen. Päätin lähteä ystäväni  mukaan tapaamaan hänen tuttujaan. Pyöräillen matka taittui mukavasti, aikaa oli tuntikausia nauttia vapaudesta, ja mielessä oli jo tuleva kesäloma...

Jännitin kovasti uusia ihmisiä, en tuntenut ketään edeltäkäsin, ystäväni tiesi veljensä kavereita enemmän ja kertoili heistä matkan varrella. Yllätys oli suuri, kun saavuimme paikalle ja siellä oli paljon ihmisiä, kaikki hieman eri-ikäisiä ja kokoisia ja meininki oli iloista ja meidät toivotettiin tervetulleeksi porukkaan iloisesti.

Sama toistuikin sitten useammin ja useammin ja eräänä päivänä huomasin vain tuijottavani häntä, ja ajattelevani häntä, oikeastaan en enää saanut silmiäni irti hänestä ja hän taisi kokea ihan samoin. Yhä useammin jäimme kahden ulos toisten mennessä sisälle kahville, juttelimme ja tutustuimme toisiimme ja nopeasti huomasimme viettävämme aikaa yhdessä enemmän kuin muiden kanssa. Hämmästyin hänen vaivannäköään, sitä puhelinsoittoa, jolloin hän pyysi minut yksin käymään hänen luonaan ja hänellä olisi asiaa minulle ja vain minulle. Kuulin hänen äänestään jännityksen, ilon ja mielessäni näin hänen ilmeensä. Sydämeni pakahtui, ilahtui ja olin soikeana jännityksestä ja en olisi enää malttanut pysyä paikoillani vaan olisin lähtenyt heti, jos se olisi ollut mahdollista. Leijuin rakkaudesta, onnesta.

Hän halusi alkaa virallisesti seurustelemaan, se oli se hänen asiansa minulle ja siksi oli toivonut minun tulevan yksin, ilman kaveriani, joka minut tutustutti myös tuohon ihmiseen, johon olin korviani myöden rakastunut. Ensirakkauteni, jota olen saanut vaalia hiljaa sisälläni näihin päiviin asti.

Kesä oli jotakin uskomatonta, koin niin paljon lyhessä ajassa, niin paljon hyvää ja kaunista. Samoin seuraava vuosi meni onnen kukkuloilla, olimme yhdessä elossa, rakkaus oli käsinkosketeltavaa ja kaunista, kuin elokuvissa. Sitten yhteisen päätöksen myötä elämäntilanteiden erottaessa meidät erosimme, puhuimme ja rakastimme ja viimein kyyneleiden saattelemana erosimme luvaten rakastaa toisiamme ikuisuuteen...

Kaksi vuotta meni menojaan, olin surullinen ja kaipasin. Joskus soittelimme ikäväämme toisiimme ja se oli aina yhtä tuskaa, yritimme nähdä ja se osoittautui hyvin mahdottomaksi käytännössä. Välimatkaa oli liikaa ja niinpä soittelut jäivät, opin elämään ilman ja kaipaus hellitti. Rakkaus ei silti kadonnut, ei häneltä, ei minulta. Olimme kuin luodut toisillemme.

Sitten, eräänä iltana sain puhelun tutusta numerosta, puhuimme tuntikausia ja päätimme jälleen tavata, nyt se oli helppoa ja välimatka ei ollut esteenä, hän oli saanut ajokortin ja auton. Tunteet eivät olleet kadonneet kummankaan puolelta ja seurustelimme jälleen, todellakin.

Kaveriporukkaan oli ilmaantunut uusia ihmisiä, yksi niistä oli lasteni isä, ex. Tänään tiedän mitä hän teki ja miksi.

Hän iski silmänsä minuun ja minusta tuli hänen saaliinsa, valloituksen kohde. Tänään ymmärrän ensirakkauteni reaktion ja katoamisen sanomatta edes heippaa minulle, ymmärrän miksi hän käveli eteeni parhaan kaverini kanssa näyttäen minulle kuinka hän suutelee toisen kanssa.

Sydämeni särkyi sillä hetkellä, olin ihmeissäni, olin ymmälläni, edellisenä päivänä kaikki oli ollut hyvin. En käsittänyt vuosiin, mitä oli tapahtunut. Totuus tulee esiin aina, enemmin tai myöhemmin ja nyt on jo liian myöhäistä saada kerrotuksi totuus ihmiselle, jota rakastin ja joka rakasti minua. Siksi oikeastaan kirjoitan tämän tähän, totuuden josta en itsekään tiennyt vuosikymmeniin.

Iskiessään silmänsä minuun, hänen alkaessaan pitää minua omaisuutenaan, tämä tuleva mieheni ensitöikseen kertoi minusta valheen tuolle rakastamalleni ihmiselle, joka välittömästi toimi, kuten ihmiset tuossa tilanteessa toimivat. Hän valehteli meidät eroon toisistamme. Minun maailmani mureni ja kukapa muu saapui pelastavana prinssinä paikalle valloittaen minua kuukausitolkulla. Kirjaimellisesti saalisti minua ja leikki minulla, kunnes sai koukkuun minut ja loppu onkin sitten historiaa..

Olen pahoillani, ensirakkauteni, olen niin pahoillani siitä, mitä olet luullut vuosikymmenien ajan minun tehneen sinulle. En olisi ikimaailmassa kyennyt rikkomaan sydäntäsi, vaikka siinä luulossa olet varmaan vieläkin. Ymmärrän itse nyt sinun käytöksesi, ymmärrän puheesi silloin eräänä yönä, kun tulit luokseni umpihumalassa, mikä ei ollut tapasi ollenkaan, ymmärrän vihasi, ymmärrän luulosi ja silloin oli enää myöhäistä korjata, olisi pitänyt, jos olisin tiennyt, ymmärrän meitä nyt paremmin ja olen niin pahoillani, ehkä joskus vielä kohtaamme ja puhumme tuntikausia, ehkä joskus voimme oikaista vääryyden, joka kohtasi meitä molempia, meidän molempien ollessa syyttömiä väliemme rikkoontumiseen...niin toivon, saisin joskus tilaisuuden puhua kanssasi, kuulla kuulumisesi, äänesi, nähdä silmäsi, hymysi...Olen pahoillani.

Samalla olen kiitollinen siitä, että sain tuntea sinut, koimme yhdessä jotakin uskomatonta ja kaunista. Kiitos, kun olit hetken aikaa elämässäni, sydämessä olet aina, vieläkin silloin tällöin muistaessani sinut. Olet vuosikymmenien aikana kantanut minut pois synkkyydestä, olet muisto, jota kukaan ei ole kyennyt viemään pois, olet pala mennyttä, kaunista kokemusta, jota joskus kaipaan...