Koko saakelin tammikuu on ollut yhtä kiirettä, yhtä unetonta taistelua ylivireyden kanssa ja sen myötä myös väsymyksen kanssa, koska öisin en saa sitten unta. On tapahtunut jälleen kaikenlaista ikävää, jälleen semmoista johon en olisi itse voinut vaikuttaa mitenkään ja kuitenkin itse saan kärsiä seuraukset.

Talous on kuralla. Ihmettelen yhtälöä, että väki vähenee ja laskut senkuin suurenee. Eron jälkeen on tullut suurimmat yksittäiset laskut joka asiassa ja pienellä palkalla niiden maku on hyvin vaikeaa. Ruokaan ei jää rahaa, kuten ei enää lasten elättämiseen omilla viikoillani. Nyt on tullut sekin tilanne eteen, etten enää saa kenestäkään lapsesta mitään tulontasauksia, vaan kaikki menee tällä hetkellä isälle. Ja isähän tekee kaikkensa edelleen maksattaakseen minulla lasten kulut joka asiassa ja nyt isää helpottaa vieläpä se, että lapset asuvat puolet ajasta luonani, jolloin isälle ei tule kuluja lapsista.

On väärin tosiaan ja epäreilua tämäkin tilanne. Olen yrittänyt pyytää isältä mm. lasten harrasatusmatkoihin bensiiniin ja eväisiin rahaa, vaan isä kieltäytyy ja valitettavasti lapsi ei pääse sitten, koska minulla ei riitä eurot yksinkertaisesti enää mihinkään ylimääräiseen. Ja lapsi kärsii. Ja isä kieltäytyy viemästä lasta erityisesti, jos nämä tapahtuvat minun viikoillani ja muutoin hän kieltäytyy vedoten mm. työhönsä. Aina hänellä on juuri silloin työtä, kun jonkun lapsen kohdalla olisi jokin velvollisuus hoidettavana.

......................................................................................................

No, helmikuukin on kohta taputeltu. Samaa valitusta voisin jatkaa taas uuden kuukauden. Mieli vetää matalaksi, todentotta. Mietin niitä hyviä, pieniä ja yksittäisiä asioita menneen kuukauden aikana, onhan niitäkin ja ne vain tuppaavat jäämään taka-alalle kaiken sen ikävän kuormittaessa arkea.

itseltäni alkaa olla keinot loppu, tämän enempää en pysty suojelemaan itseäni tai omaa hyvinvointiani. Kun lapset ovat käännetty uskomaan, että minulla rahaa riittää, että minä vain huvikseni sanon heille. ettei ole ja kun he luulevat, että sitten tuhlaan omiian asioihini rahaa ja syyllistävät minun elämästä minua. Olenko tilivelvollinen lapsilleni siitä, mihin rahani menevät, siis laskuihin. kyllä ja ei. Olen miljoonaan kertaan kertaan heille kertonut ja näyttänyt mistä minun rahat tulevat ja mihin ne menevät, siis laskuihin ja silti he eivät usko. Isänsä on lapset saanut uskomaan tarinoihinsa, että minulla on vähintään lottovoitto tililläni, vaikkei siis ole.

Raha-asioilleni minä en voi enempää, laskuihin en voi vaikuttaa tämän enempää kuin mitä olen jo vuosia tehnyt säästääkseni kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassakin. Taloudellinen velvollisuus ja vastuu kotona asuvien lasten huolehtimiseksi on nyt vain ja ainoastaan isällä, joka säästää kuluissaan puolet lasten ollessa minun luona. Minä sitävastoin kulutan puolet enemmän, saamatta asiaan mitään helpotusta missään. Taloudellinen epäsuhta ja lasten kohtuuttomat vaateet minuun päin alkavat olla ihan liikaa omalle sietokyvylle.

Ahdistun ja kurjistun entisestään. En kykene auttamaan lapsiani enää, olen köyhääkin köyhempi ja tieto lasten isän pihiydestä ja haluttomuudesta laittaa penniäkään likoon omiin lapsiinsa ahdistaa vieläkin enemmän. On sitä ja tätä menoa, on sitä ja tätä hoidettavana lasten asioiden puitteissa ja se tarkoittaa itselleni aina palkattomien tuntien ja vapaiden ottamista ja se pienentää palkkaa. Lasten oma isä ei siis kykene lasten menoja huolehtimaan, hän ei halua tai muista. Elän semmoisessa kurimuksessa, josta ei ole ulospääsyä.

Minulla ei ole varaa viedä lapsia ulkomaille harrastusten perässä, ei. En pysty säästämään edes tuettuun lomaan tarvittavaan summaan matkoihin ja omavastuuosuuteen. Miksi? Lääkärikäyntini eivät ole ilmaisia, parilla kympillä saa käydä lääkärissä, jotta oloni syy ehkä mahdollisesti selittyisi ja tätä lapset eivät tiedä, mutta yhden lapsen syyllistys omien rahojeni käyttämisestä sattuu, koska aiemminkin olen kieltäytynyt lääkärissä ravaamiselta juurikin sen vuoksi, että lapsille jäisi enemmän käyttöön.

Muistutin lasta miettimään, mitä kaikkea onkaan saanut hankittua minun (miesystäväni rahoilla) rahoilla ja hän heittää kommentin, että minun pitäisi miettiä, mitä turhaa olen itselleni hankkinut ja tiedän tasantarkaan, etten ole mitään turhaa tai tarpeetonta hankkinut. Aloin miettiä mihin olen rahaa laittanut, jos olen ja mietin, oliko virhe uusia omat alushousuni? Niihin meni alle 20 e rahaa, olenko tuhlannut kun hankin eteiseen maton,sekin alle 20e,  edellinen siirtyi lastenhuoneeseen. Tietty nuo jos olisinkin jättänyt hankkimatta, sekä jättänyt lupaukseni pitämättä lasten tavoista tienata viikkorahansa, olisi säästynyt ja kyseisen lapsen ei olisi tarvinnut minulle itkeä isänsä julmuutta hänen kieltäessään lapselta asioita.

Olen kuitenkin vuosia tehnyt niin, että olen kaikki liikenevän säästänyt lapsilleni, heidän tarpeisiinsa ja se ei ole läheskään riittänyt, ei edes se. Ja kun minulle on nyt vuosia kerrottu, kuinka isän velvollisuuksiin kuuluu se ja se asia ja sopimuksia on laitettu kirjalliseenkin muotoon ja silti isä ei niistä välitä ja kun jokatapauksessa isä näin estää minulta normaalin elämän, minun normaalin elämän pitämällä huolen siitä, että minun kaikki menee edelleen vain lapsiin ja lapset kärsivät, jos olenkin erehtynyt omaa kotiani ajattelmaan tai mikä vielä pahempaa, omaa takamustani tai miesystävän tarpeita.

On iso ristiriita siinä, kun minulle toitotetaan, että minun pitää huolehtia itsestäni ja kun niin teen, kaikki ympärillä olevat kärsivät. Kun en huolehdi, jätän omat asiat hamaan tulevaan, mahdollistan lasten isälle leveämmän leivän hänen säästäessään lasten kustannuksista sievoisen summan. Koska, pitäähän äidinkin osallistua. Nyt on melkoisen hyvin viety kodistani jo tuhkatkin pesästä.

Lähtökohtana on se, että aloitin tyhjästä, vain omat vaatteeni pussissa uuden kodin perustamisen. Kiroilen vielä tänäkin päivänä tajutessani jonkin asian uupumisen tästä taloudesta ja kun tiedän sen varsin hyvin olevan siellä exkodissa, eli olen jo kertaalleen jonkin asian elämäni aikana hankkinut. Kyllähän se kismittää todella paljon, kun on kertaalleen menettänyt ihan kaiken, koko maallisen omaisuuden lisäksi avioliiton, perheen, lapset melkein, suvun ja ystävät. Olen menettänyt terveyden, uskon ihmisiin jne.