Olen nyt kuullut, kuinka minun pitää ja täytyy vain jaksaa sietämättömiä tilanteita exän vuoksi. Ei ole mitään tehtävissä, hänellä on kuulemma oikeus kohdella jopa omiaan lapsiaan huonosti, hän kuulemma saa käyttäytyä ja tehdä mitä hän haluaa, miten haluaa ja minun osani on on vain sietää ja koittaa tukea lapsia.

Kuulemma mikään laki ei velvoita lähivanhempaa mihinkään asialliseen käytökseen, ei edes omien lapsien kohdalla. Jos lähivanhempi toiimiikin lapsiensa edun vastaisesti, minä olen siitä kuulemma vastuussa, voimatta kuitenkaan tehdä mitään. Melkoisen ristiriitaista.

Siedin toistakymmentä vuotta sitä kaikkea väkivaltaa, yritin suojella lapsia japitää kulissit yllä pelonsekaisten tunteiden vallitessa elämässä. eron jälkeen olen edelleen antanut exälle periksi kaikessa, jotta lasten ei tarvitse kärsiä isänsä mielettömyyttä. Olen samalla yrittänyt suojella omaa elämääni exän yrittäessä hallita minun elämää monin erit tavoin ja kuulemma minun pitää vain se hyväksyä ja monien mielestä minulla ei ole oikeutta suojella omaa elämääni exältä.

Tuo paha ihminen on siis saanut ihmisten hyväksynnän toimilleen, hän taitavalla valehtelulla, ja teatterilla on saanut ihmiset uskomaan hänen nyyhkytarinansa ja hänen puheensa omasta sairaasta näkemyksestään. Kohta on kulunut kymmenen vuotta erosta ja edelleen tämä sairas eron jälkeinen tilanne saa jatkua, epäreiluna minua kohtaan.

Itselläni ei ole mahdollisuuksia puolustaa, ei vetää rajoja exän mahdottomuutta vastaan. Miten olisikaan, kun ihmiset ylipäänsä olettavat, että ex olisi terve päästään, vaan kun ei ole. Kukaan ei suostu näkemään, ei uskomaan sitä, kuinka ex kykenee manipuloimaan ihmiset lähellään, hän kykenee antamaan mielikuvia sanomatta sanaakaan toisille ja antaa ymmärtää pienin vihjauksin esimerkiksi minusta täysin mielipuolisen kuvan irroittamalla asioita todellisista asiayhteyksistä.

Kaikkein kamalinta on se, että hänen tekojaan jopa terapeutti puolustaa, kuulemma piereskely lapsen naamalle on exän hauskaa leikkiä, ei jälleen ole väliä lapsen kokemuksella ja häpeällä. Ex saa pierrä toisten ihmisten naamalle niin paljon kuin haluaa, sehän on vain leikkiä noin miljoonas esimerkki tämäkin.

Miksi minä en sitten ymmärrä tällaistä leikkiä esimerkiksi, työnnetään peräpää toisen naamalle ja annetaan palaa, pieraistaan kunnolla ja se on olevinaan jotenkin hauskaa? Onko normaalia tuollainen leikki ihmisillä? Onko nyt minun huumorintajussa jotain vikaa, koska en ymmärrä itse mitä hauskaa tuollaisessakin leikissä on?

Olenko jotenkin tosikko, kun en ymmärrä hauskanpitoa tuollaisessa muodossa?

Yhtenä päivänä tajusin, että yksi lapsista on odottanut vuoden talvikenkiä, urhoollisesti hän kävelee kaikenlaiset kelit lenkkareissa, kesäkengissä ja ei valita, kun jalat on kylmissään ja märät. Isän ei ole pakko jos ei halua huolehtia lapsensa vaatetuksesta, mutta minun on kuulemma hyväksyttävä se, että minulle kuuluu sitten paikata lapsen isän vajaata isyyttä ja isän haluttomuutta ja kykenemättömytttä toimia vanhempana ja on minun syyni nyt sitten, kun lapsella ei ole asianmukaisia kenkiä, joita minulla ei ole varaa hankkia lapselle.

Nyt isä on keksinyt oivan tavan luistaa omista vanhemman velvoitteistaan. Hän on useaan otteeseen tehnyt sopimuksen lapsen kanssa, että lapsi ostaa omilla rahoillaan mm. käyttövaatteita ja kenkiä ym. sellaista mikä olisi lapsilisistä ja elatusmaksusta hankittavaa. Isä on saanut selville, että lapsilla on mahdollisuus minun luona tienata käyttörahaa tarpeisiinsa, (isä ei siis anna lapsille minun luokse käyttörahaa) ja tätä isä nyt on käyttänyt hyväkseen, eli jokainen euro, jonka lapsi on säästänyt minun luona jotakin tarvetta varten, isä vesittää sen ja käskee lasta hankkimaan niitä asioita, joista vanhemman tulisi huolehtia. Eli isä maksattaa minulla edelleen lapsen tarpeet, jotka kuuluisi jo sopimuksienkin mukaisesti huolehtia isän pussista. Isän ei ole kuulemma pakko pitää kiinni edes lastensuojelun kanssa tehdyistä sopimuksista, isän ei tarvitse noudattaa lastenvalvojan kanssa tehtyjä sopimuksia lasten elatukseen liittyen.

Minun luona ei siis lapset enää tienaa käyttörahoja, koska ne menevät sitten lyhentämättömänä isän käyttöön. Ja sehän ei ole tarkoitus. On törkeää, että lapsi saisi talvikengät, jos hän itse säästäisi rahan niihin, eli minun pussista lapsi maksaisi itselleen kengät. tässäkään ei olisi ongelmaa, mutta minulla ei ole varaa, en kykene enää säästämään lasteni tarpeisiin. He ovat lomalla meillä kaksi viikkoa kuukaudesta, isä nauttii kaikki tuet, mitä lapsista voi saada ja minä en saa edes tukea asumiseen, vaikka joudun lasten vuoksi asuttamaan isoa kotia. Ruokin lapsia kaksi viikkoa kuukaudesta, huolehdin heidän muutkin tarpeensa ja kuskaankin heitä pitkin poikin ilman, että saisin mistään taloudellista apua kuluihin. Päinvastoin, isä maksattaa minulla kaiken minkä kykenee ja moittii minua rahanahneeksi, kun yritän pärjätä pelkällä 1400e kuukaudessa. Ja tuosta on maksettava kaikki laskut ja kyettävä siis ruokkimaan lapset kahden viikon ajan.

Olen outo, kuulemma, koska koen mm. taloudellisen tilanteen epäreiluksi. Minun kuulemma tulisi luopua nyt lapsista, koska minulla ei ole varaa elättää heitä. Minun kuulemma pitäisi muuttaa yksiöön, ja lopettaa vuoroviikoin asuminen lasten kanssa, vain koska minulla ei ole varaa heihin. Toisaalta, tuo on myös asia, mitä en kuulemma saisi missään nimessä tehdä, koska olen lapsille ainoa tuki ja turva sekä täysipäinen ihminen heidän elämässään ja luonani heillä on se normaali perhe ja tapa elää elämää.

melkoisen ristiriitaista, ja on todella inhottavaa kuulla myös se, että minun pitäisi muuttaa keskustaan, etten tarvitsi autoa. Niin, enhän minä tarvitse autoa, vaan lapseni, joilla on omat harrastukset ja en voi heitä laittaa pyöräilemään tavaroiden kanssa 20km suuntaansa, jotta pääsevät harrastamaan. Terapeutti oli sitä mieltä, ettei lapsien tarvitse harrastaa mitään. Kuulemma ei kaikkien lasten tarvitse harrastaa, jos vanhemmat ovat köyhiä tai toinen vanhempi on haluton siihen, ettei lapset harrasta. Entäpä sitten se harrastuksen tuoma mielekkyys elämään? Entä se harrastusten tuoma suoja monilta ikäviltä asioilta lapsen elämässä? Silläkö ei ole nyt väliä sitten ollenkaan? Entä lapsen oma halu kyseiseen asiaan? Silläkään ei ole merkitystä siis. ja kun kyse ei ole siitä, että harrastukset olisi vanhempien määräämiä, ei. Meillä lapset ovat itse valinneet ja itse toivoneet voivansa ja sitä ovat nyt vuosia motivoituneesti myös tehneet. Mutta, jopa terapeutti on sitä mieltä, ettei köyhien lasten tarvitse harrastaa mitään.

Samaan aikaan tämä terapeutti ehdottaa minulle tuettua lomaa ja patistaa hakemaan. Asiassa on vain yksi suuri ongelma, jota tämä terapeutti ei käsitä. Minulla ei ole varaa 100e omavastuuseen, sitä summaa en kykene edes säästämään mitenkään päin. Ja lapsista menee myös pieni omavastuu, sekä matkat. Yksi lysti minulle, joka olen vielä ruokarajoitteinen, ei minulla ole halua lähteä syömään viittä kertaa päivässä, kun normisti syön kerran päivässä ja tiedän mitä syön. Olisihan se lapsille mukavaa, päästä lomalle äidinkin kanssa, mutta kun äiti ei kykene lähtemään omien rajoitusten kanssa ja ei ole varaa, ei vaikka käynkin töissä, teen täyttä työpäivää. Lasten vuoksi joudun ottamaan paljon palkattomia tunteja, ja se pienentää tuloja.

Minun pitää hyväksyä epäreiluus omalla kohdallani sekä lasten kohdalla. Sen olenkin jo hyväksynyt, aikoja sitten omassa elämässäni, minuun kohdentuvana ja se ei kuulemma ole oikein sekään. Olen kuulemma jo luovuttanut elämäni, ja tottahan se onkin. On enää myöhäistä aloittaa mitään alusta, jokasella elämänalueella on jokin este noussut eteen ja mahdottomaksi ylittää. Elämän mielekkyys on todellakin poissa ja todellakin odottelen vain kuolemaa, joka tuo helpotuksen tähän. Minun ei olisi koskaan edes pitänyt syntyä tähän maailmaan, olen aina ollut vieras, outo ja olen aina saanut vain pelkkää paskaa niskaani, jäänyt toisten jalkoihin ja en ole saanut pullista edes niitä murusia, nekin on joku muu vienyt edestäni. Joten, liian myöhään pääsin terapiaan, ainoa mikä on hyvää, on se että voin lopettaa elämäni pikkuhiljaa ja saada siihen tukea.

Olen jaksanut toivoa, uskoa, luottaa ja mitä olen saanut? Pettyä elämään kerta toisensa jälkeen, olen vuosikymmeniä ollut hiljaa, tietäen ettei ihmiset ymmärrä, koska jokainen kerta, kun olen ollut tukea vaille, minun käsketty olla tyytyväinen siihen mitä on, eli minun on pitänyt olla tyytyväinen siihen, että muut saavat sylkeä päälleni, käyttää minua hyväksi monin tavoin ja tuota osaa on ollut vaikea hyväksyä sen jälkeen, kun olen saanut silmäni auki.

Toiveeni ovat kuulemma liioiteltuja, se, että toivon asioiden edes joskus menevän normaalisti, kuten muillakin ihmisillä. Sujuvan ilman mahdottomia ongelmiä, vääntöä jne. Pyydän kuulemma liikaa silloin, ja en saa olla väsynyt elämän ankeuteen, minun pitäisi olla iloinen elämästä.