Kaksi kertaa 7 vuotta. Tajusin asian tuossa taannoin. Siitä on jo siis niin kauan aikaa, kokonaiset 14 vuotta ja rapiat päälle. 

Siitä, kun koko elämäni tuntui pysähtyvän, käperryin sisäänpäin itseeni, koko maailma oli avoinna edessäni, sisälläni ja ymmärrykseni laajeni käsittämään enemmän kuin koskaan ennen. Samaan aikaan elämä alkoi todenteolla kuljettaa minua kohti itsenäisyyttä, vapautta ja tähän hetkeen olen päässyt, ääripäästä toiseen ja nyt on ilmeisesti se tasapainon aika sitten viimein. 

Tuosta 14 vuoden takaisesta hetkest' tähän päivään, 1.1.2020 matka on ollut pitkä, vaivalloinen ja raskas. Vuosi 2019 oli hieman helpompi, kaikin puolin ja nyt tuntuu nuo kaikki taakse jääneeltä muinaismuistolta. 

Olen uuden edessä, ja se tuntuu hyvältä, hiton hyvältä. On jo tuntunut jonkin aikaa, kuin enteillen jotakin positiivista ja hyvää. Päivittäin olen huomannut pysähtyä hetkeen ja huomata kaiken sen hyvän ympärilläni. Iltaisin, kun en saa unta, käperryn peittoon ja hoen olevani turvassa. Yleensä se auttaa ja kykenen nukahtamaan unettomaan uneeni, joka on jälleen alkanut myös virkistää. Aamuisin olen kohmelo, jäykkä ja kangistunut ja puutunut mutta pää tuntuu nukkuneen ja se tuntuu hyvältä jo itsessään. Kroppa palautuu yöstä omalla painollaan ja minun on se vain hyväksyttävä. 

Tämä vuosi tulee olemaan jotenkin käänteentekevä omassa elämässäni, jollain lailla ja on hyvin paljon itsestäni kiinni, mitä haluan tai en halua elämääni. Jokin kierre on katkottu ja uskoisin, ettei minun tarvitse kärsiä suoranaisesta epäonnesta tänä vuonna. Minun pitää uskoa ja toivoa, että asiat todellakin järjestyvät aina parhain päin, ajallaan ihan kuten ne joskus muinoinkin on järjestyneet. 

Muistelen tuota 14 vuoden takaista ajatusmaailmaani ja olin todella päättänyt sisäisesti jo jotain. Kärsin tuolloin kovin runsaudesta, aineellisesta vauraudesta ja olin sitä mieltä, että pärjäisin hyvin myös niinkin, että saisin laskut maksettua ja leivän pöytään yhtenä esimerkkinä. Kyllä, minä itse pärjäisinkin vaan lasten kasvaessa se ei valitettavasti riitä, ja nyt olen tuonkin ajatukseni elänyt edellisten vuosien aikana todeksi vain huomatakseni, ettei se ihan niin ole kuitenkaan. Ei se köyhänä elo ole mitään herkkua sekään, ja vaikken olisi itse kärsinyt, niin lapset sitäkin enemmän. 

Samoin 14-vuotta sitten mietin, elinkö ja rakastinko elämäni miehen kanssa ja siitä alkoi itselleni hyvin tuskallinen matka tunnistautua läheisriippuvuus ja sen mukanaan tuomat omat erityisyydet, joista sain kärsiä kovin raskaasti. Mietin, etsin tietoa ja kävimme jopa parisuhdeterapiassa saadakseni kuulla kehoituksen, että minun tulisi harkita eroa miehestä, jota luulin rakastavani ja johon luotin kuin kallioon. Silmäni avautuivat pikkuhiljaa ja lopulta huomasin olevani hyvin sairaassa avioliitossa, jossa koko perheen hyvinvointi ja viimein myös henki olivat vaarassa ja toinen eroyritys toi fyysisen vapauden sen jälkeen, kun ex ymmärsi jotakin kautta, ettei minun vainoaminen olisi kovin järkevää hänen taholtaan. Henkisen eron exästä olen saanut vasta hiljattain, monia vuosia fyysisen eron jälkeen voin sanoa olevani vapaa hänestä ja hänen tekemisistään. 

Raadollinen matka alkoi myös suhteessa muihin ihmisiin, ymmärsin monien ystävyyksien perustuneen yksipuolisuuteen ja siihen, että minua käytettiin hyväksi monessa suhteessa. Samoin sukulaiseni, erityisesti äitini luonne heräsi uuteen pohdintaan, ja ymmärsin myös millainen ihminen hän on. Olen hänelle kuitenkin kyennyt antamaan anteeksi, ja ymmärrän hänen katkeruutensa ja kaiken muun ja häneen saa pysähtyä moni suvussa sukupolvia kulkenut ikävä asia. 

En enää voi sanoa olevani sama ihminen, kuin mitä olin vaikkapa vuosi sitten. Jotakin on todella tapahtunut, muutosta ja koen sen erittäin hyvänä asiana. Pimeys ehkäpä väistyy ja kykenen jälleen näkemään eloa vielä vuosienkin päähän? Hyväksyminen on suurin asia, mikä on muuttunut, niiden asioiden hyväksyminen, mitä ei voi muuttaa miksikään. Niiden asioiden kanssa on vain kyettävä elämään ilman, että ne vaikuttavat omaan eloon kovin radikaalisti. 

Tuon neljäntoista vuoden takaisen hetken jälkeen elämä itse puuttui peliin useita kertoja, ikäänkuin ohjatakseen minua toivomaani suuntaan. Irtisanouduin työstäni, vaihdoin alaa, elin kädestä suuhun ja työllistin itseni myös jonkin aikaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan painin lasteni isän kanssa henkistä taistoa, jatkaen sitä samaa valtataistelua mikä oli jo alkanut tietämättäni ensimmäisten lasten synnyttyä ja yritettyäni erota ihan ensimmäisen kerran. Tuokin seikka oli painunut unholaan kaiken muun elämän viedessä mukanaan ja lasten parasta silmällä pitäen. Pitkiin ja raskaisiin vuosiin on mahtunut paljon eri lasten ikävaiheita taaperoiästä murrosikäiseen ja aikuistumiseen asti ja sama meno jatkuu vielä joitakin vuosia, kunnes jokainen lapsista pääsee ns. turvaan omaan ensimmäiseen kotiinsa. Sinne ei enää meidän vanhempien välit vaikuta ja ainakin nyt näin muutaman lapsen kohdalla olen saanut ikäväkseni huomata sen, mitä pelkäsinkin, eli isä unohtaa aikuisten lastensa olemassaolon kokonaan ja he eivät ole hänelle enää olemassa ollenkaan, ellei lapset itse pidä huolta siitä, että pitävät satunnaisesti yhteyttä isäänsä ja yleensä saavat pettyä isänsä ollessa kovin haluton olemaan heidän kanssaan tekemisissä. 

Olen siis tehnyt hurjasti töitä myös sen eteen, että lapsilla on ollut isä elämässään myös eron jälkeen, nyt heillä on ollut lapsuudessa kuitenkin molemmat vanhemmat elämässään mukana, vaikka kovin usein olen itse saanut katua sitä pakon edessä tehtyä ratkaisua jakaa lapset ja lasten yhteishuoltajuus, kun se tosiaan oli ensimmäisen eron aikaan yksin minulla ja suostuin pienen kiristyksen ja uhkausten edessä edellä mainittuihin ehtoihin saadakseni luvan muuttaa pois yhteisestä omakotitalostamme. 

Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ettei isän puheet ja lasten manipulointi ole vaikuttaneet minun ja lasten suhteisiin, vaikka onkin vaikuttanut. Miten pieni päiväkoti-ikäinen suhtautuukaan siihen, kun isä kertoo, ettei äiti rakasta ja äiti on hyljännyt lapset ikuisiksi ajoiksi isän tykö ja ettei äiti koskaan tule takaisin. Ja sitten vielä estää kaiken yhteydenpidon lapsiin isäviikoilla. Samalla isän aloittaessa itse sen viranomaisten välityksellä kiusanteon minuun kohdentuen. Lapset saivat kokea liian paljon ristiriitoja isän puhuessa minusta pahaa ja sitten kuitenkin lapset ovat itse eläneet todeksi sen, ettei isän puheissa ole ollut mitään perää. Vuosien saatossa tämä isä on sitten osoittautunut myös lapsille todellisen puolensa ja sen hyväksymiseen ovat lapset tarvinneet tukea minulta ja olen joutunut erityisen vaikean tehtävän eteen jokaisen lapsen kohdalla, kun olen joutunut tukemaan heidän uskoaan hyvään isään ja siihen, että välit säilyvät jokseenkin hyvinä lasten puolelta isäänsä nähden. 

Olen ollut helisemässä satoja kertoja, miettien pääni puhki, mistä milloinkin tuulee ja yleensä asiat ovat selvinneet myöhemmin, liian myöhään. Olen myös oppinut pyytämään apua, se on suurin oma kasvuni tähän asti. JOs olisin voinut pyytää tai olisin osannut pyytää apua ajoissa...Vaan parempi se on ollut myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tänään tiedän, ettei minun tarvitse jäädä yksin suurien asioiden kanssa, ja samaa toivottavasti voin myös lapsille näyttää ja olla pienenä esimerkkinä siitä, kuinka elämä lopulta kantaa ja että vaikeidenkin asioiden yli voi päästä, helppoa se ei todellakaan ole mutta asiat selviävät aikanaan ja totuus todellakin tulee esiin, ennemmin tai myöhemmin ja sen voin nyt ihan omasta kokemuksesta sanoa syvällä rinta-äänellä. 

Tänään on ensimmäinen päivä...