Elämää, niin ei sen enempää...

Tuo lause pyörii mielessäni aika usein. Ja aika usein koen suunnatonta harmitusta ja vitutusta moniin asioihin elämässäni, mille en vain voi yhtään mitään mutta seuraukset kannan kuitenkin.

Poistaisin jos voisin nuo asiat elämästäni. Mutta, kaikella on näköjään hintansa. Jos ja kun haluan lapseni pitää elämässäni mukana, vuoroviikoin kuten eron jälkeen jo vuosia on eletty, en pääse exästä eroon enkä hänen ikävistä tempuistaan. Lapset kärsivät ja minä myös monin eri tavoin exän kiusatessa minkä ehtii.

Suututtaa, koska terapiassa myös kuulen, miten minun pitää vain kyetä sietämään epäreilua tilannetta, minun pitää sietää ja alistua kiusanteolle ja mitään ei voi tehdä. Niinhän se menee muutenkin elämässä, koulussa kiusaaja saa jatkaa temppujaan ja kiusatun pitää kärsiä ja viiemin kuolla, kun olo käy sietämättömäksi. Sama kohtalo se on minullakin edessä ilmeisesti, en jaksa yksinkertaisesti enää ja lapsistani en luovu, vain kuolleen ruumiini yli.

Olen toisinaan hyvin raivoissani, tilanne on jatkunut epäreiluna aina, jo avioliitossa sysäsin itseni ja omat tarpeeni, myös lasten edun ja lasten tarpeet kusipäämiehen edun tieltä, jotta hän olisi tyytyväinen edes vähän elämäänsä. Ja eihän mikään hänelle riittänyt. Kun oli yhden asian saanut mieleisekseen, oli joseuraava vaade ilmoilla. Ja minä hölmö en edes tajunnut, en ymmärtänyt, syytin vain itseäni ja lapsiani isännän huonosta voinnista ja yritin muuttua ja tehdä parhaani toisen eteen. Ja sitäkös oli exän mukava käyttää hyväkseen, kaikki esitys meni minuun läpi, uskoin ihan kaiken mitä se paskiainen keksi minulle tarinoita syöttää. Uskoin riitojen olleen minun syytä, yritin muuttua ja olla enää aiheuttamatta riitaa, uskoin kaiken ja syytin itseäni ja yritin tehdä perheestä itseni kautta paremman. Yritin miellyttää ja muuttua sellaiseksi kuin vaatimuksia aina esitettiin. Alistuin toisen tahtoon aina. ja nyt tuntuu, että sama  helvetti on tuloillaan taas...