Aamu alkoi hienosti auringon paisteessa, työkin oli sujuvaa ja kykenin olemaan jopa kiitollinen kaikesta pienestä, joka elämässäni on hyvin tällä hetkellä. Voisin jopa sanoa leijailleeni, ellei se olisi liioittelua, heh.

Itseasiassa saatan löytää tuon ilon vieläkin, päivän kääntyessä iltaan, ehkäpä? Opettelen unohtamaan, opettelen olemaan välittämättä ja opettelen pitämään puoleni. Uskallan nousta hirmuhallintoa vastaan, vihdoinkin. Teen sen silläkin uhalla, että sivulliset joutuvat kärsimään hirmuhallinnon vihan vuoksi. Tekevät sitten kuin parhaaksi näkevät.

Epäoikeudenmukaisuus saa luvan loppua, samoin kaikenlainen vähättely ja asioiden vääristely. Jo nyt voin todeta tehneeni oikein, niinkuin pitääkin ihmisen tehdä ja se saa luvan riittää. Enempään en pysty.

Hetken verran koin älytöntä sääliä, huomasin sääliväni ihmistä, joka ei ansaitse sääliä missään tapauksessa. Käytän hänen omia sanojaan "sääli on sairautta, joka pitää kitkeä pois" hänen itsensä kohdalla. Tuo tyränni ei ansaitse minkäänlaista sääliä, ei mitenkään päin. Huomaan, kuinka juuri tuota minun sääliäni on käytetty hyväksi, sen avulla tyrannia on saanut kukoistaa niinkin pitkään. ja sitten kun sääli ei ole enää tehonnut, ei ole mennyt läpi, on käytetty aseena uhkailua, kiristystä ja viimeisenä keinona fyysistä ja kaikenlaista muuta väkivaltaa ja aina jokin niistä tehosi sitten viimein.

Olen itse nyt turvassa, kukaan ei tule kotiini ja ei tee minulle pahaa.

Mietteitä syksyltä, jonkin tekstiviestin jälkeen ilmeisesti ja olen jättänyt peloissani kirjoituksen julkaisematta. Edelleen siis koen jonkinlaista pelkoa erästä ihmistä kohtaan, ja edelleen nuo ikävät säälintunteet saavat minussa aikaan sen, että jätän jotakin tekemättä. Hallintaa siis tapahtuu vieläkin, hyvin hienostuneessa muodossa, ja se on asia, mistä minun pitää päästä eroon mitä pikimmin. Säälin tunne väärintekijää kohtaan kielii kuitenkin jostain...