Kuinkahan oikein käypi? Olen koko syksyn ajan saanut todistaa muiden ihmisten suoranaista typeryyttä ja ymmärtämätömyyttä. Ollaan niin olevinaan ja muka hyväksyvinään kaikenlaista, mutta esitystähän se onkin. Ainakin käytännössä. Puheissa voidaan olla hyvinkin kauasnäkeviä ja hienoja jne. Mutta käytännössä näkyy heidän toimissaan valitettava ihmisyys, eikä niin hyvässä merkityksessä.

Olen koko syksyn joutunut kokemaan erilaisia nöyryytyksiä, ja nyt tuo nöyryytys ei riitä, vaan ihan jo suoranaista työpaikkakiusaamista on ilmoilla. Puhutaan myös minun työhöni vaikuttavista asioista jopa niin, että olen paikalla, mutta he käyttäytyvät kuin en olisikaan siinä. Tänään oli oikein pohjanoteeraus ja vaikka sanoin asiani hyvinkin suoraan, en tullut kuulluksi, minua ei kuunneltu. Kiusanteoksi on muuttunut, kun minut tietentahtoen jätetään kaiken informaation ulkopuolelle ja sitten en saa tukea muilta kollegoilta omaan työhöni.

Mikä ihme siinä onkin, että joka paikassa on ihmisiä, joiden olemassa-olon voisi hyvinkin kuitata jotenkin. Olen niellyt harmitukseni, olen sietänyt ja kestänyt eriasteisia kyykytyksiä, sen yrityksiä sekä olen keskittynyt omaan työhöni ja sen tekemiseen jokseenkin hyvin. Olen muuttanut omaa tapaani suhtautua ihmisiis, kuin myös asioihin ja sekään ei riitä näköjään.

Tänään mietin jopa irtisanoutumista jälleen. Olen yrittänyt puhua, olen yrittänyt kertoa oman kokemukseni tuloksetta. Ikäänkuin sanomani olisi jonkinasteista polttoainetta toisille, niille jotka sitä kiusaa tekevät. Voisin sanoa, että sairasta ja juurikin kuulin, miten toiset ovat vaienneet jopa kymmeniä vuosia samoista asioista uskaltamatta sanoa omaa mielipidettään. Uskomatonta.

Tosiaan, en ole oppinut pokkuroimaan kenenkään edessä, en minkään syyn vuoksi. Jokainen on minulle pelkkä ihminen ja sitten vasta eritavoin koulutettu, kukin omalle asialleen ja sillä ei ole minulle koskaan merkitystä, onko joku kenties korkeasti koulutettu tohtorisihminen tai sitten kouluttamaton jne. Ihminen on ihminen riippumatta yhtä mistään. Ja pelkkä ihmisyys riittää perusteeksi normaalille tavalle kohdella arvokkaasti jokaista vastaantulijaa. Ainoa, on sitten se tilanne, jos joku ihminen tekee minulle jotakin sellaista tai tiedän kyseisen ihmisen syyllistyneen johonkin sellaiseen, mikä ei kuulu ihmisyyteen tai jotain muuta ja menettää minun kunnioituksen itseään kohtaan. Silloin en kykene enää katsomaan sitä ihmistä edes kasvoihin, ja se on minussa jokin synnynnäinen ominaisuus, en osaa edes teeskennellä vaan en vain enää kykene kohtaamaan toista, mikäli on toiminut väärin.

Anteeksiantamisesta ei ole mitään hyötyä, koska kokemuksesta tiedän ihmisten jatkavan samaa toimintaa, minkään asian muuttumatta. Kun ihminen tekee jatkuvasti väärin, kun jatkuvasti saa anteeksi muilta niin toimintahan jatkuu pitkään ja hamaan tulevaisuuteen, koska ihminen luottaa aina siihen, että aina saa anteeksi muilta, kunhan osaa pyytää tasaisin väliajoin sitä ja tunnustaa omat ns. virheensä ja homma jatkuu. Se on todella kurjaa.

Ihmisetkin on näköjään jokotai. Tai sitten ovat oppineet toimimaan tianteiden vaatimalla tavalla, silmänlumeena. Sekin on väärin. Tämä asia on itselleni niin suuri havainto ja uusi asia, jonka sulattamiseen pitkän aikaa. samoin minunkin pitäisi oppia toimimaan kieroillen, selkien takana ja opetella kaikenlaista ikävää, jos haluaisin tulla edes vähänkään samanlaiseksi kuin esimerkiksi nämä työpaikan ihmiset. Se on vain itselleni täysin uutta ja joutuisin toimimaan kaikkea sitä vastaan, mitä itse olen elämästä oppinut.

Jos meinaisin pärjätä tässä ihmisten maailmassa, minun pitäisi muuttua paljonkin ja oppia tekemään myös väärin, ja vieläpä ihan tarkoituksella ja niin, että oma hyvä olisi motiivina omalle toiminnalle, oma etu ja oma napa.