Odotan jo kovin tulevaan paussia työstä. Tänään en olisi millään halunnut lähteä töihin, vaan pakkohan se on. Kovin montaa kertaa en ole vaivannut esimiestä ja tänään kun jouduin kysymään asiaa, joka olisi hänen heiniään, sain vastaukseksi pöyristyttävän ja jo tutuksi tulleen lausahduksen, -en minä tiedä, kysy joltakin toiselta ja ei osaa nimetä edes ihmistä, joka kenties tietäisi. Huh, Paljon olisi parannettavaa tosiaan tuossa työpaikassa, mutta olen päättänyt ainakin toistaiseksi olla hiljaa asioista. Purnaan niitä sitten itsekseni ja katson kuka ja missä milloin jne. Ja aina kun on jokin hieman suurempi tilanne, kirjaan sen ylös kellonaikoineen ja päivämäärineen, jotta on sitten oman muistini tukena, kun ja jos otan asioita esiin.

Tosiaan, palaverit peruttu ja nämä asiat on sitten käsitelty jossakin juorukerhossa ilmeisesti. Mukavaa kohtelua tosiaan minua kohtaan. No, en välitä ja kun en tiedä, niin en tiedä. Vähennän vielä minimiin oman työpanokseni, vaikka en tosin tiedä, kuinka vähän sitten alkaa käydä motivaation kimppuun ja huvittaako työtä sitten enää edes tehdä?

Tuollakin työpaikalla olisi tehostamisen varaa, mutta leppoisa ja olemattoman verkkainen tahti sopii minulle oikein hyvin. Ikävää on vain se, että tietyt ihmiset yrittävät kaikin mahdollisin keinoin näköjään sabotoimaan minun työtäni ja yksi tehokas keino siihen tosiaan on pitää minut pimennossa ja tietosulussa. Ja sitten voivat ihmetellä suureen ääneen sitä ,kun en tee sitä tai tätä vaikka he ovat niin sopineet tai päättäneet. Ja kun en tiedä niin en tiedä ja sehän ei ole minun tehtävä kysellä joa hetki, mitä ja missä jne. Keskityn mieluusti siihen omaan tekemiseen ja omaan perushommaan ja siihen riittää oma tietotaitoni vallan mainiosti.

Olen siis jokseenkin ulkopuolinen kaikessa siinä, mitä työyhteisössä tapahtuu. Ainoa haitta siis on, etten kuule niitä tärkeitäkään asioita, suoraan työhön liittyviä.

Olen nyt niin tyytyväinen pienestä pidennetystä viikonlopusta, todellakin yksi ylimääräinen vapaa tulee tarpeeseen.Unohtelu perheen asioissa harmittaa, muutamia juttuja on mennyt ihan ohi ja viikon päästä vasta tajuan, että olen olen jotakin unohtanut. Raivostuttavaa suorastaan. Ja kaikki on ollut kalenterissa ja silti unohduksia on tullut.

Innostuin siis viimeviikolla siivoamaan ja unohdin ihan täysin erään menoni kyseiselle päivälle. Kyllä otti illalla pannuun, kun tajusin unohtaneeni.

Oli tosiaan yksi seikka, jota jännitin ja pelkäsinkin ja ilmeisesti tuo asia sai minut pois tolaltani. Jälleen kerran vuosittainen tapaaminen elatusmaksujen muodossa lastenvalvojan luona ja kaikki muu ympärillä siten unohtuu näköjään. Tapaaminen meni vanhan tutun kaavan mukaisesti exän yrittäessä huijata jälleen omia tulotietojaan, vaikka valvoja näki oikeat tulot koneeltaan exän huijatessa kahden viikon palkkanauhan kanssa. Minun piti näyttää koko syksyn palkkanauhat, minun piti näyttää jokainen tosite menoista ja exä vain luetteli ulkomuistista, ilman että valvoja olisi vaatinut tositteita. Epäreilua tosiaan, niin ollut aina. Pienistä tuloista jos joutuisin vielä exälle laittamaan tilille rahaa, jonka hän käyttää sitten omiin menoihinsa lasten jäädessä ilman perustarpeitaan, ei olisi kenellekään reilua, paitsi exälle itselleen.

Oikeuteen en halua, koska lapset kärsivät prosessissa enemmän, samoin peli menisi hyvin likaiseksi exän alkaessa manipuloida ja tehdä kaikkensa sen pelossa, että menettää tulonsa, jonka saa lapsista ilmaiseksi elatusavun ja lapsilisien muodossa. Edelleen minun täytyy suojella lapsia myös näin, sillä he ovat syyttömiä.

Exän kiusanteko lasten kautta alkoi tässä jokin aika uudelleen, juuri sillä hetkellä kun lasten asiakkuus poistui lastensuojelun kirjoilta. Jo kesällä kyselin sieltä neuvoa, miten ihmeessä ex saa rikkoa heidän kanssaan tehtyjä sopimuksia liittyen lapsiin ja sieltä minulle sanottiin, etteivät he voi auttaa mitenkään, ja sama meno jatkuu samoin kuin edelliset vuodetkin. Ja kun asiakkuus poistui, ex alkoi vaatimaan muutoksia lasten elämään ja se olisi jälleen lasten edun vastaista. Terapeutille kerroin asiasta ja näytin viestit ja hän myös kehoitti minua säästämään nämä exän viestit ja tallentamaan ne johonkin. Se minulta tosin jäi kertomatta, ettei niiden viestien tallentamisesta ole mitään hyötyä, koska ne eivät merkitse kenellekään mitään. Siis exä saa luvan kanssa tehdä sitä kiusaa, mitä on vuosia salassa tehnyt koko perheelle. Ja minun pitää oppia olemaan välittämättä siitä kiusanteosta. Se on viranomaisten kanta.

Lapseni eivät pääse turvaan ennenkuin muuttavat omilleen, ja sielläkin tämä ikävä isä tekee tuhojaan, kuten nyt olen saanut kuulla ainakin yhdeltä jo omillaan asuvalta, miten isä menee kylään ja haukkuu oman lapsensa ulkomuotoa, asiaa jolle ihmnen ei voi mitään ja siis kun eihän normaali ihminen edes niin puhuisi omalle lapselle, saati ylipäänsä kenellekään toiselle, vaan tämä ihminen on oikeutettu arvostelemaan, haukkumaan ja viemään jokaisen vastaantulevan ihmisen luottamuksen itseensä ja itsetunnon näillä kommenteillaan, joita viljelee muka huumorimielessä. Saahan sitä kuulemma olla, toisen kustannuksella ja vieläpä niin, että tämäkin lapsi on isänsä sairasta huumoria joutunut sietämään koko elämänsä, niin että on milloin peilin edessä inhoten katsellut itseään, kun isä sanoin niin ja niin hänestä ja sitten kaikkea muuta kieroa. Yritä nyt sitten korjata ja auttaa lasta ymmärtämään, että isän ikävät sanat eivät ole totta, eivät ole normaalin ihmisen suusta tulleita juttuja ja niin ei saisi sanoa kenellekään.

Pääsen eroon tuosta exästä vasta, kun kaikki lapset ovat omillaan. Tai exän päästessä autuaammille mailleen. On kurjaa lasten puolesta tietää se, etteivät he voi turvata isäänsä ollenkaan, eivät missään asiassa, kuten normisti lapset voivat luottaa vanhempiensa apuun ja tukeen oli asia lasten elämässä mikä tahansa. Olen jonkun vuoden seurannut sivusta sitä lasten surua, erityisesti vanhimpien lasten, joiden ollut ikäänkuin pakko hyväksyä totuutena oman kokemuksen kautta, ettei heidän isänsä ole tippaakaan kiinnostunut heistä ja heidän elämästään. Tänäkin syksynä olen monesti kuullut sen syvän huokauksen heidän todetessaan minulle, ettei isänsä ole ollut kiinnostunut, vaan he kokevat hyljätyksi tulemisen kerta toisensa jälkeen. Ja mietin, olisiko ollut sittenkin parempi aikanaan, että isänsä olisi toteuttanut uhkauksensa ja olisimme olleet vapaita koko porukka elämään ilman varjoa elämässä? Tuskin vain. Vuodet ovat näyttäneet myös lapsille totuuden heidän isänsä erikoisesta piirteestä ja kyvystä olla välittämättä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja viimekädessä omasta takapuolesta.