Elämä alkaa olla jokseenkin tasapainoista, se on mukavaa. Itseasiassa erittäin mukavaa ja huomaan myös olla kiitollinen monista asioista elämässä.

Vaikka ympärillä joskus kuohuukin, pysyn melkoisen hyvin jo itse tyynessä mielentilassa ja moni asia on muuttunutkin merkityksettömäksi ja vähäpätöiseksi, ei siis hetkauta ollenkaan ja hyvä niin.

Viikonloppuna oli yksi päivä sellainen, että tuntui maailma kaatuvan harteilleni, juuri siihen hetkeen. Mutta, yli pääsin siitäkin tunteesta ja vain pieni vitutus jäi jäljelle.

Ynnäsin jälleen edellisiä vuosia, sitä miten hemmetin vaikeaa on ollut yrittää tehdä yhteistyötä lasten isän kanssa, kun jokainen asia jää pelkäksi yritykseksi. Jopa lapsien terveys on tällä hetkellä vaakalaudalla ja se on kuulemma vain normaalia ja isän pitää saada herkutella lapsiensa kanssa omilla viikoillaan. Minä en saa puuttua siihen, mitä lapset isän kanssa syövät ja nyt kun olen vuosia ollut huolissani lastemme terveydestä, olen omilla viikoillani kompensoinut lasten herkutteluja jättäen kaiken pois, mikä on epäterveellistä ja nyt edellisen vuoden aikana olen joutunut huomioimaan myös sokerit ja kolesterolin omilla viikoillani ja se ei enää riitä pitämään yllä lapsien terveyttä.

Lihominen ja huonot veriarvot aiheuttavat lapsissa erinäisiä tunteita. Heillä on tieto terveellisistä elämäntavoista, he ovat nähneet niiden sisaruksien muuttuvan normaalikokoisiksi ja hyvinvoiviksi nuoriksi, jotka minun luona on asuneet ja heidän veriarvonsa ovat olleet ok.

Erot kahden kodin välillä on kuin yö ja päivä lähes jokaisessa asiassa. Suurin osa lapsista on vielä taipuvaisia tunnesyömiseen, eli jääkaapilta haetaan helpotusta pahaan oloon, kun ei ole oikein muutakaan keinoa hallita omaa elämäänsä ja syöminen tuntuu olevan sitten keino. En voi laittaa kaittiötä lukkoonkaan, vaikka sekin on käynyt mielessä nyt kun en ole kotosalla huolehtimassa siitä, että turhat napostelut eivät toteudu. Eron jälkeen virkani on myös ollut kotona toimia jääkaappipoliisina ja vartioida keittiötä ja pitää kiinni viiden aterian rytmistä. Nyt kun olen poissa pari tuntia iltapäivistä, se on mahdotonta vahtia, kuinka paljon napostelua menee. ja siis ihan kaikki menee lapsilla suusta alas, kaapit kaivetaan, jotta löydetään se pikkunaposteltava ja edes kuiva-ainekaapissa olevat makaronit tai muut vastaavat eivät saa olla rauhassa. Hedelmät menevät päivässä. Ihan sama, kuinka vähän tai paljon tuodaan kotiin hedelmiä, kun osa perheenjäsenistä ei ehdi omiaan syödä, kun on jo kulho syötynä. Sama jääkaapin puolella, kaikki kelpaa, ja vaikka illalla olisin katsonut jääkaappiin ja todennut, että siellä on sitä ja tätä, ettei tarvitse töiden jälkeen käydä kaupassa, niin jo seuraavana päivänä löytyy pitkin lattioita muivikääreet kurkuista, tyhjät paketit leikkeleestä jne. Osalla lapsia on ihan armoton tarve syödä, tunteisiin.

Ahdistuneisuus, suru ja muut ikävät on näköjään helppo unohtaa napostelulla. Viehän napostelu ajatukset toisaalle ja helpottaa oloa hetkeksi. Lasten isä on kieltänyt lasten avun saannin heidän ongelmiin, joihin itselläni ei ole kykyä tai voimia puuttua tai hoitaa, olenhan vain äiti lapsille, en ole mikään terapeutti kuitenkaan.

Keväinen toivottu apu lapsille lastensuojelun kautta jäi vain toiveeksi. Sieltä ei herunut lapsille apua heidän elämäänsä ja olen syystäkin pettynyt. Mikään ei muuttunut ja lasten isän kiusanteko lapsilla alkoikin heti, kun lastensuojelun asiakkuus päättyi, samana päivänä isä aloitti sen lasten asioilla kiusaamisen.

Se onkin jälleen kamala tunne itselleni, jonka kanssa olen elänyt eron jälkeen, kun tiedän miten lasten asiat ovat isänsä luona ja valheet ovat kerta toisensa jälkeen menneet läpi työntekijöille ja minusta leimattiin keväällä se hankala vanhempi, joka itse tahtoo kiusata toista. Minun kokemukseni mukaan lapsen etu ja lapsen paras ei ole se ensisijainen paras, vaan todellakin se joka onnistuu esittäämään roolinsa paremmin ja jolla enemmän rahaa käytettävissä ja se jolla on paremmat lahjat valehteluun ja paskan puhumiseen ja asioiden vääristelyyn saa sympatiat itselleen. Totuudella ei ole muuta merkitystä kuin se, että se on vain toisen osapuolen näkemys asioista. Faktoilla ei ole merkitystä, vain sillä, että on hauskaa ja kivaa tuntuu olevan suurempi vaikutus ja mitä paremmin lapset saa lahjottua ja peloteltua, se on vain oikein.

Ja nyt ollaan tässä tilanteessa jälleen. Lapset kärsivät terveydellisesti. Ja he eivät apua saa isänsä kotiin, siellähän on kaikki niin hyvin.