Huokaisenko tänään, suurella todennäköisyydellä saan olle jälleen pitkästä aikaa itsekseni, siis ilman lapsia myös. Ainahan tässä kotosalla on ollut joku lapsista viimeisen parin vuoden ajan ja en ole oikein saanut sitä omaa ollenkaan. Ei se ole hirmuisemmin haitannut, mutta nyt olo on semmoinen jotenkin takki tyhjä-fiilis, ikäänkuin olen kaikkeni antanut.

Pelkään uupuvani jälleen, sitä en tohtisi enää kokea missään muodossa. Olen fyysisesti toki väsynyt, illat on venyneet pitkiksi ja aamut aikaisia, joten unta en ole saanut siten kuin keho tarvitsee, kuten en ole pääsyst ottamaan päivänokosiakaan pitkiin aikoihin. Aina on töiden jälkeen ollut jos jonkinlaista mentävää. koko edellisenkin viikon itseasiassa. Viime viikonloppu meni hieman toisenlaisissa merkeissä, ja se sekoitti kokonaan totutun viikonloppurytmin, ja antoihan tuo perjantainen aikuisten yöelämässä käynti ihan toisenlaista virtaa taas muuhun elämään, joten oikeastaan siitä en voi valittaa sen enempää. 

Tunnistan nyt tämän väsymyksen, joka siis pahimmillaan johtaa siihen uupumiseen. Ymmärrän, että nyt on oikea aika levolle, ja itselleni ja ajattelinkin ensin levätä ja sen jälkeen mietin, mitä kivaa voisin tehdä? Olen opetellut maalausta, voisin kutoa sukkia, tuijotella tv:stä sarjoja ja unohtaa siivouksen ja kotihommat pyykinpesua lukuunottamatta ihan suosiolla. Jos kerrankin laittaisin oman oloni ja omat tarpeeni etusijalle, varsinkin kun olen yksin ja voin niin tehdä. Lasten kanssa se ei ole niin helppoa itselleni ja oikeastaan en edes osaa muuta kuin siirtää omat tarpeeni heidän viikoillaan.

Olen opetellut hiljalleen töistä tullessa syömään jotakin, ja sen jälkeen vasta käyn hommiin, jos siis tarvitsee kotona. Minun ongelmana on ollut se, että unohdan syödä ja olen itseäni kiduttanut hyvin epätasaisella syömättömyydellä ja yhdellä aterialla päivässä, yleensä ilta-aikaan vieläpä. Olen tiennyt, ettei tapani ole kovin hyvä tai terveellinen, mutta siinäkin on ollut liikaa itsekkyyttä tai itsestä huolehtimista, ja itseäni en ole osannut ajatella, sitä, että minunkin pitäisi huolehtia itsestäni kaikin tavoin.

Opettelen juuri tuota, itsestä huolen pitämistä ihan perusasioista lähtien, kuten syömisellä ja seurauksena olen huomannut, näläntunteen, sitä en muista kokeneeni kovin usein elämäni aikana.

Kirjoittaessani perjantaina ylläolevaa tekstiä, olin todella väsynyt. Viikonloppu tulikin ihan tarpeeseen ja vaikka vielä sunnuntaina tuntui, etten ollut saanut levättyä tarpeeksi, sain jotakin muuta sitten tilalle. Rauhaa itsessäni, sellaista ennenkokematonta hyvää oloa, joka vain kumpusi jostain sisältä ja osasin nauttia omasta tilasta, kun ei ollut ketään ympärillä vaatimassa huomiotani. Siihen menikin yli viisi vuotta, että osaan olla ja nauttia elostani myös ilman lapsia.

Elämä yllättää väliin ja aina ne yllärit eivät ole mukavia, kuten sunnuntaina sitten huomasin. Aavistelin jotakin ja ylimääräistä rahanmenoa ja ylimääräistä vaivaa taasen hetkeksi ja en nukkunut sitten viime yönä ollenkaan. Odottolin koko yön nukahtamista ja sitten kello jo soikin vaativana nousemaan maanantaiseen aamuun. Lasten myötä en pääse päiväunille, en lepäämään, koska tarvitsevat kyytiä kuka minnekin ja ikävä yllätys aiheuttaa vielä paljon tekemistä tässä kotosalla, joten toivon vaan, että pääsen ajoissa unille tänään illalla. Kahta kertaa ei varmaan tarvitse unta odotella ensiyönä.

Josko taas jatkossa sitten voisi odottaa hieman helpompaa arkea ja välttyisimme hetkeksi ikäviltä yllätyksiltä, mutta elämäähän kaikki vaan on, jopa ne ikävät asiat ja onpahan jälleen muisteltavaa ja jokin asia, jonka tältä syksyltä sitten varmasti muistaa vuosienkin päästä.