Olen joitakin asioita maninnut terapeutille miesystävästäni ja hän vahvisti sen, minkä itsekin jo aavistelin. Hän narsismin toinen ääripää, se kilttiäkin kiltimpi versio mutta niin sairaan itsekäs kuin olla ja voi. Kun en ole hänelle asiakas, olen jo ikäänkuin hänelle itsestäänselvyys, minustahan ei tarvitse enää välittää. Minua ei voi miellyttää, ja minusta ei saa sanottavaa hyötyä, paitsi hänen omat juttunsa, jotka siis minä mahdollistan hänelle. Asunnon, ja yöpymispaikan. Puhtaat vaatteet ja siistin kodin. Olen ollut oikeassa, kun olen lukenut kirjallisuutta ja olen kauhukseni tajunnut nykyisenkin miehen olevan jotenkin omituinen tietyissä asioissa.

Oikeastaan täydellinen välinpitämättömyys, asia joka sai nimen terapeutin avulla havahdutti minut lopullisesti. Miesystäväni siis on täydellisen välinpitämätön minua kohtaan ja sehän ei ole myöskään oikein ja ei ole mikään ihme, jos itse koen mitä koen hänen kanssaan. Ja jälleen olen syyllistänyt itseni automaattisesti, vaikka on hyväksyttävä sekin, että kaikki vika ei aina tarvitse olla aina omassa itsessä.

Terapeutti ammatillisesti totesi, että parisuhde on huono, ja miksi vielä olen siinä. Tiedänhän sen itse, parempi huono parisuhde kuin ihan täydellisen yksin elämässä. Siedän liian paljon ikävää omassa kodissa miehen taholta nytkin, mutta se ei ole sama kuin väkivalta exän kohdalla. Paratiisi oikeastaan, jos vertaan entiseen. Ja tässä pääsen sitten siihen, etten todellakaan tiedä, millaista olisi olla normaalissa suhteessa. nyt tiedän sen, ettei tämä nykyinenkään suhteeni häneen ole mitenkään tavallinen. Meiltähän puuttuu kaikenlainen läheisyys, kaikenlainen puheyhteys, kaikenlainen yhdessä tekeminen ja oikeastaan siis kaikki parisuhteen elementit. Minä en ole todella ole tyytyväinen nykyiseen parisuhteeseen ja olen sitä nyt yrittänyt miehelle myös sanoittaa monin eri tavoin ja miesystävä vain väittää itsekkäästi kaiken olevan hyvin, niin hänellä on kaikki on hyvin ja hän ei välitä siitä, mitä koen ja mitä kerron tarvitsevani. Hän vain selittää selittämäistään päästyä kuinka aina on jotakin...Kurjaa itseni kannalta.

Tällä hetkellä en kykene ervostamaan enää edes ihmisenä tätä miesystävää. Jokaiseen asiaan tulee selitys ja hän on jotakin ajatellut, vituiksi suoraan sanottuna. AInoa, mitä hän todellisuudessa ajattelee, on työmaansa ja asiakkaat siellä . Minä ja perhe ollaan jääty viimeiselle sijalle hänen alämässään ja hän ei itse tunnu sitä ymmärtävän. Ei, vaikka kuinka kerron, kuinka pahalta tuntuu, kun jokaiseen asiaan hän kääntää selityksen työt ja raha. Ja yrittää siten syyllistää minut ja yrittää siten nostaa itsensä jotenkin yläpuolelle ja oikeuttaa kaikki tekemiset.

Miesystävä ei tiedä, että parisuhteeseen kuuuluu muutakin kuin se, mitä tänään on olemassa. Eli minun silmin katsottuna ei ole mitään parisuhdetta. Vain huono kaverisuhde, tai jokin kimppakämppissuhde. Ja itse en sellaista kaipaa missään määrin.

Minulla on tarpeeni, odotukseni ja en tästä nuorene ainakaan. Se, mitä elämää vvielä on jäljellä, tahtoisin oppia näuttimaankin elämästä, saada onnistumisen kokemuksia elämässä ja parisuhteessa, vaan hänen kanssaan koen vain joka päivä pettymyksiä, karvaita tappioita. Emme riitele, minä pahoitan mieleni hyvin usein hänen takiaan päivän aikana mieleni. En osaa edes odottaa häneltä mitään hyvää ja en enää itsekään jaksa aina olla kiltti hänelle, koska hän aiheuttaa pettymyksen. Siedän silti, koska en halua olla ihan yksinkään.

Olen yrittänyt olla toiveikas, olen sietänyt näköjään taas ihan liikaa toisen välinpitämättömyyttä, olen itse kantanut omaa osuuttani parisuhteesta toisen ollessa välinpitämätön ja kylmä kaikin puolin. Suulla hän voi puhua mitä vain ja luvata mitä vain. On harmi, ettei puheet kuitenkaan ole muuttuneet teoiksi, eikä lupaukset ole täyttyneet, vaikka hän kuinka lupaa ja lupaa.

Ensimmäinen askel kohti eroa pitää sekin minun ottaa näköjään. Onko minun tosiaan pahoitettava yhden ihmisen takia mieleni useasti päivän aikana? Ei. En voi sille tosiasialle mitään, ettei toinen kykene kantamaan omaa osuuttaan ja vastuuttaan parisuhteesta. Uskoisin, että tapailu voisikin onnistua, muttei tämä yhteinen elo ollenkaan.

Ja sitten tuleekin kysymykseen se, haluankko edes tapailla tuollaista välinpitämätöntä ihmistä, joka ohittaa minut ja tarpeeni aina jonkin tekosyyn varjolla? Olen joskus miettinyt, miten olen joutunut ojasta allikkoon tämän parisuhteen osalta myös. Elämäni kaksi parisuhdetta ja molemmissa on jotain mätää.

Meilläkin näennäisesti on kaikki hyvin, muttei ole kuitenkaan. Kärsitän itseäni tässä onnettomassa suhteessa. Toinen sanoo, ettei ole mitään ongelmaa, ei ole mitään vikaa ja toinen täysin tyytyväinen, niin hän minulle sanoo, eikä kykene ymmärtämään sitä ,mitä sanon hänelle. Huoh.

Jäisinkin yksin, mutten halua ihan kokonaan jäädä yksin. Minulla ei ole niitä ystäviä, ei ole sukulaisia joiden tukeen tai edes apuun voisin luottaa. Minulla ei ole oikeastaan edellytyksiä yksin olemiseen. Eron jälkeen en saanut yhtään ystävää, eron jälkeen en ole saanut enää takaisin välejä sisaruksiini, äitini paljastui siksi, mikä on ja omilla lapsilla ei ole velvollisuutta minun suhteeni, vaan heillä pitää olla oikeus omaan elämään välittämättä minusta.

Olen toivonut pitkään, lapsuudesta asti omaa kuolemaani, olen katunut syntymääni ihan valtavasti. Mietin, että hetki pitäisi jotenkin vielä jaksaa ja sietää tätä paskamaista elämää, johon en halunnut ja jota en ole valinnut.

itkettää ajatuskin siitä, että toiveeni normalaista elämästä normaalein kuvioin on tuhottu. Minulla todellakin oli kaikki se, mistä, saatoin ikinä haaveilla, kunnes...menetin kaiken ja vähän enemmänkin, jopa oman itseni olen menettänyt. Ja nyt kun alan kaiken oikein kunnolla sisäistämään, se tunne tulee taas. Koko elämäni on ollut yhtä painajaista, yhtä selviämistä päivästä, tunnista ja jopa minuutista toiseen. En valinnut omia kokemuksiani, en valinnut tätä elämää.

Olen tällä hetkellä hengissä, vaan olisko minun pitänyt sittenkin kuolla exän käsiin ja hänen tahdostaan? Ei tämäkään elämä näin ole mukavaa, ja vaikka yrittäisinkin itse jotakin tehdä elämäni suhteen, kaikki tuntuu kääntyvän itseäni vastaan jossain muodossa. Harmittaa todella koko tämän hetkinen elämä ja jos nyt antaisinkin lähtöpassit nykyiselle miehelle, mitä sen jälkeen. Mutta, ei minun tarvitse sietää huonoa kohtelukaan ja kun mikään ei ole muuttunut edes sopimuksista huolimatta, niin ...en tiedä.