Kotona iltasella olikin tunteiden vuoristorataa miettiessäni tulevaisuutta perheen kannalta. On jälleen tullut aika saatella yksi lapsista omaan elämäänsä ja olen iloisen surullinen samaan aikaan. Sitten jälleen saan ihan käytännössä seurata, kuinka omillaan pärjää ja kuinka on kasvanut isoksi, aikuiseksi ja toivon mukaan vastuulliseksi ihmiseksi tähän yhteiskuntaan. Ja jälleen, se mitä ei kotona ehdi oppia, opitaan sitten maailmalla, omassa elämässä kantapään kautta. Kantapään kautta oppia tämäkin tuore ihmisyksilö on jo ottanut, ja ihan vain siitä syystä, ettei ole viitsinyt kuunnella aikanaan tai uhma on ollut kovaa ja ei ole kiinnostanut. Tosin tämä kiinnostus on nyt sitten herännyt, onneksi ja osaa jopa kysyä sekä pyytää apua, kun sitä tarvitsee jossakin.

Mullistuksia on riittänyt viime vuosina paljoan ja ne ei tunnu ihan heti loppuvan. Pienin lapsista kyselee jo, mitä sitten kun jokainen isommista sisaruksista on muuttanut omilleen ja kun hän jää yksin. No, tuohon on vielä vuosia aikaa, onneksi ja hänkin ehtii kasvaa isommaksi ja uskoisin osaavan arvostavan sitä kuuluisaa omaa rauhaa sitten kun sen aika on joskus. Enpä osannut siihen muuta vastata, kuin että elämä jatkuu kuten tähänkin asti, vuoroviikoin molempien vanhempiensa luona samoin kuin tähänkin asti, ja sitten isommat lohduttelivat, että pääsee sitten yökylään ja kyläilemään sisaruksiensa luona. Nuorimman keskustelun jatko yllätti sitten minutkin suorasukaisuudellaan ja selvästi oli jo jotakin päättänyt, ja aika näyttää miten tuo päätös sitten pitää ja kuinka voimakkaasti hän päätöksestään pitää kiinni. En olisi tuollaiseen osannut edes varautua ja hyvä kun tuli sekin asia nyt puheeksi, jotta voin olla tukena jälleen. Kovia aikoja olisi tiedossa, jos päätös on todellakin sellainen, kuin mitä hän kertoi ja hieman jo pelottaakin mitä tuleman pitää sen myötä.

Eron jälkeen olen tukenut, tukenut ja tukenut ja kannustanut ja pakottanut ja lahjonut ja tehnyt kaiken itsekseni ja viranomaisten avustuksella, että lapset pitävät molemmat vanhemmat elämässään. Joskus olen kuitenkin katunut tuota tukeani, aina silloin kun jonkun lapsen psyyke on romahtanut ja olen syyttänyt myös itseäni siitä, etten ole ajoissa kuunnellut lapsen hätää, en ole ymmärtänyt lapsen pahaa oloa ja sitä kuinka olisin voinut auttaa lasta, kun kaikki huolenpito ei ole ollut käsissäni, kuin osan aikaa. Parhaani olen kuitenkin tehnyt ja yrittänyt ja jopa ymmärtänyt senkin, ettei pelkkä rakkaus vielä riitä takaamaan lapselle hänen tarpeitaan ja hyvinvointia.

Tällä hetkellä näen jälleen kuinka yksi lapsista on masentumassa, tämän lapsen kohdalla ennen niin iloisesta, seurallisesta ja sosiaalisesta lapsesta tuli syrjäänvetäytyvä, kiukutteleva ja helposti räjähtävä ja mielensäpahoittaja ja kaikkea muuta suunnatonta vihaa täynnä oleva lapsi, joka ei jaksanut enää herätä iloisesti uuteen päivään, ei jaksanut pukea vaatetta päällensä, ei välittänyt lähteä kouluun kuin pakolla, unohti ystävät ja kaverit ja ei nähnyt enää mitään toivoa elämässään, hän luuli olevansa maailman huonoin ihminen ja toivoi saavansa kuolla ensimmäisellä kymmenellään.

Isä näki vian minussa, syyn minussa. Itsessään ja omassa toiminnassa lapsen kohtelussa ei nähnyt vikaa. Hain lapselle apua, koska kuoleman toiveet olivat minullekin liikaa, arki oli kovin raskasta ja koulussa alkoi olla enemmän kiusaamista josta tuli myös uusi taakka lapselle, tuli myös kaikenlaiset mahakivut ja päänsäryt kuvioihin mukaan ja yleinen haluttomuus kaikkeen sellaiseenkin, mikä oli ennen ollut mukavaa ja mielekästä. Tästä päästiin yli, isä kielsi lapsen avunsaannin ja minulle jäi tuonkin lapsen psyyken tukeminen, kannustaminen ja normaaliin elämään ja rytmiin ja kaikkeen muuhun tukeminen. Väsyin itse ja siitähän lapsen isä sai jälleen uuden kimmokkeen iskeä, kun olen ollut heikoimmillani ja silloin hän aloitti sen muuttojupakkansa ja olisi vienyt lapset kokonaan pois tutusta ympäristöstä. Väsyin lisää ja isän kiusanteko sai vain jatkua, niinkin että lapset kärsivät koko ajan isänsä tempauksista, koska lasten kautta isän kiusanteko on aina onnistunut.

Tasapaino alkoi kuitenkin löytyä, pahin meni ohi tuollakin lapsella ja elämä jatkui. Usko itseensä on löytämättä, onnistumisen kokemukset tulevat harrastuksesta, jota isä on yrittänyt sabotoida kaikin keinoin, koulu on ainoa pysyvä asia elämässä, samoin kuin vuoroviikoin vaihtuvat kodit ja koko elämä. Jälleen näen tuossa lapsessa saman muutoksen , minkä olen jo kauhulla kertaalleen nähnyt ja en mitenkään tahtoisi enää toistaa samaa tuon lapsen kanssa. Toivottomuus on pahinta, mitä olen nähnyt lapsella, se ettei kykene näkemään tai kokemaan mitään hyvää, koska sisällä asustaa suuri mörkö, joka syö hitaasti ja elävältä ihmisen. Minun pitäisi jotenkin tukea nyt tällä kertaa lapsi hakemaan itse apua jostakin, koska se mitä näen tai sanon, isä vääntää sen minun luuloiksi, minun kuvitelmaksi ja kieltää jälleen lapsen avun saannin. Äitinä kykenen paljoon, mutta siinä kohtaa en minäkään kykene auttamaan, jos ja kun lapsi alkaa jälleen toivoa kuolemaa, sitä että pääsisi pois, vain pois. Siinä kohtaa en enää kykene toimimaan, ja siihen tämä lapsi tarvitsi apua muualta kin itseltäni.

Nyt ymmärrän, olen itse jäävi tuossa tunteessa. Olin itse lapsesta asti toivonut pääseväni pois, ahdistus ja pelko sekä epätoivo ja ikävä raastoivat minua sisältä liikaa ja oman lapsen suusta tulleet sanat saivat ne samat haavat auki, jotka olivat jo ehtineet arpeutua ja unohtua.

Liika tuska sai minut jäämään kotiin, jotta voisin olla lapseni kanssa, niin ettei hänen tarvinnut kokea olevansa yksin, edes niitä paria tuntia, jotka selvästikin olivat liikaa hänelle tuolloin, kun hän yritti ratkoa kokemiaan ristiriitoja ikävillä tavoilla, huolestuttavilla tavoin ja siltikään tämä lapsen isä ei halunnut ymmärtää, ei nähdä lapsen pahaa oloa ja lapsi hänelle kyennyt puhumaan, mistään mitään, vaikka olisin itse ollut kiitollinen siitä, että olisi ollut joku, jonka kanssa olisin voinut jakaa taakkaa, ja jonka tukeen olisi voinut luottaa, siihen, että me vanhemmat olisimme hoitaneet lapsta yhdessä, lapsen parhaaksi. Mitä sain lapsen isältä tuolloinkin, kuten aina siihen asti vielä tähänkin päivään asti? Mitätöintiä, syyllistystä, lisää haukkumista ja lisää lapsen isän luulotteluja siitä ,ukinka olisin keksinyt lapsen pahan olon omasta päästäni tai että olisin ne itse aiheuttanut lapselle. Hänen luonaan oli kaikki hyvin. Tietenkin siellä on kaikki hyvin, lapset eivät puhu isälleen mistään mitään, he eivät kerro omista kuulumisistaan isälleen, he eivät keskustele, eivät toimi yhdessä perheenä. Siellä on yksilöitä, jotka on pitämässä isän mielialaa koholla, varovat suututtamasta isää, tekevät kuten ovat oppineet tekemään, ettei isä hermostu ja suutu ja pahimmillaan tee jotain jotain lapsille tai heidän asioilleen, ettei isä uhkaile, ja aina eivät kuitenkaan osaa varoa ja yllättäviä suutahduksia tulee useinkin. He pelkäävät isäänsä ja tekevät kaikkensa sen eteen, että saavat olla rauhassa isältään. Kukaan ei siellä ollessaan puhu toinen toisilleen mitään, kukaan ei tiedä toinen toistensa menoista, ei edes isänsä menoita tai siitä, onko isä kotona vaiko ei. He eivät uskalla pyytää mitään isältään, isä yleensä raivostuu pyydettäessä jotain ja alkaa syyllistämään jopa normaaleista tarpeista, lasten tarpeista. Sitten he soittavat minulle, tai viestivät jos isä on kotona, puhelimessa eivät voi puhua ilman huutoa isältään, että taasko he puhuvat sen hullun kanssa, tarkoittaen minua ja käskee lapsia lopettamaan sen hullun kanssa puhumisen raivoten. Sitä en voi kuin aavistella, mitä sen jälkeen on aina tapahtunut, kun lapset ovat jääneet kiinni minulle soittamisesta. Toinen lapsista kertoilee usein, kuinka isä ei ole kotona, aina työssään, kahta vuoroa tekee peräjälkeen ja lapset ovat keskenään illasta yöhön ja isä huutaa ja uhkailee väsymisestään. Lapset eivät saa poistua kodista silloin kun isä töissä ja isä on aina töissään, joten kaverisuhteet on jo kärsineet monellakin lapsella ja yksinäisyys aiheuttaa kiinnittymistä edes johonkin, peleihin ja puhelimessa epätoivoiseen viestimiseen jäljellä oleville kavereille. Yksinäisyys aiheuttaa paljon muutakin, lapsi tarvitsee ikätovereitaan, samoin kuin kaikkea muutakin normaalia elämäänsä. Yksi lapsista toivoisi itselleen normaalin elämän, jota ei isän luona kuulemma ole. Isä tarvitsee lapsiaan säilyttämään taloudellisen tilanteensa, kotinsa, sekä ne ihant kulissit loistavasta perheenisästä, joka huolehtii kaikesta ja antaa ymmärtää olevansa maailman täydellisin ihminen isänä ja ihmisenä muutenkin. Voi sitä, joka saa tietää totuuden.

Olen joskus miettinyt, olisiko ollut parempi kaikkien kannalta, että olisimme päätyneet otsikoihin, kuten lasten isä minulle useinkin uhkaili ja yritti näitä myös toteuttaa omilla tavoillaan. Jos hän olisi onnistunut yrityksissään, olisimme kuolleet koko perhe muutamia kertoja mm. häkämyrkytykseen. Koneellinen ilmastointi pois päältä, hän otti palovaroittimista patterit pois, ja sitten antoi palaa, kirjaimellisesti. Sulki takan luukut ja käski meidät nukkumaan. Ensimmäisella yrityskerralla heräsin kamalaan savunhajuun, ja sain ulkoven ja ikkunat auki sekä ymmärsinjokseenkin heti, mitä oli tapahtunut kun näin takan luukkujen olevan kiinni ja tulien ollessa roihuamassa. Toisella kertaa osasin jo odottaa vastaavaa, ja varmistin aina yömyöhään, että palovaroitin sekä kaikki muut olivat kunnossa ja toiminnassa ja kielsin enää yöksi laittamasta takkaan tulia. Voin sanoa, että siinä kohtaa iski itselleni pieni epätoivo, kun tajusin, että se mies oikeasti on uhkaillut ja oikeasti on yrittämässä surmata koko perhettä jollain keinolla ja oli jo siis yrittänytkin sekä jatkuvasti puhui asiasta kuin tavallisesta normaalista arkipäivän jutusta. Jokaiseen vastaavaan uutisotsikkoon tämä mies tarttui ja kysyi, haluaisinko, että me olisimme seuraavana otsikoissa. Ne kuukaudet, vaiko vuodet siinä luulossa, että jonakin kertana se mies onnistuu suunnitelmissaan, oli ihan hirveää. Olinhan jo pitkään tiedostanut sen, että mies halusi minun kuolevan ja hänoli jopa luvannut minua asiassa auttaa, jos en itse siihen kykenisi, siis tappaa itse itseni. Sittän tämä sama mies käänsi asian niin, että minä olin mukamas itsetuhoinen ja olin mukamas sanonut hänelle, että haluan tappaa itseni, vaikka hän oli niin itse sanonut minulle minusta. Ihan hullua.

Kerran löysin neuloja, siis apteekista ostettavia neuloja kodistamme. Tämä mies selitti minulle, kuinka ne olivat hänelle jotakin projektia varten ja samaan aikaan löysin myös suolahappoa sekä jotakin muuta voimakkaasti syövyttävää ainetta kodistamme ja vieläpä ihan sellaisesta paikasta, joka oli lasten ulottuvilla ja saatavilla. Paljon muitakin ihmeellisyyksiä oli kodissa, jossa asui pieniä lapsia ja joita en olisi itse tuonut ikipäivänä kotiin. Joitakin kertoja heräsin yöllä siihen, että tämän miehen käsi tukehdutti minua, tai kuristi kaulasta ja jokainen kerta mies selitti vain, kuinka oli kokeillut hengitänkö minä, koska nukuin kuin kuollut ja hänen oli pakko kokeilla, olinko hengissä. Joitakin kertoja heräsin yöllä siihen, kun tyyny oli painautuneena kasvoilleni. Useita kertoja odotin autossa lasten kanssa, kuinka rekan ajovalot lähestyivät ja odotin iskua, tai sitten odotin sitä ,kuinka kallio osuu kohdalle auton murskaantuessa siihen, itkin hysteerisenä, kun mies kysyi, ajaako hän seuraavan kallion tai rekan eteen, usein hän sammutti myös autosta valot täysissä vauhdeissa pimeällä tiellä ja kysyi, rysähtääkö tai jotain vastaava.

On suoranainen ihme, että selvisimme lasten kanssa minun avioliitosta hengissä lasten isän kanssa. Niin monta kertaa olimme päästä hengistämme, ja edelleen kaiken tuon tiedon vuoksi en osaa olla pelkäämättä vieläkään lasteni puolesta. Aina kun lapset on isällään ja kuulen hälytysajoneuvojen äänen, pelkään isän luona sattuneen lapsille jotakin, pelkään kun lapset kirjoittavat tiettyjä lauseita, kuten isä uhkailee, isä suuttuu, isä raivoaa, isä on vihainen, ja sitten se, kun kirjoittavat minulle, etten muka ymmärrä, kun vähättelen ja selitän lapsille isän oikeuksia, että isä tekee asioita, kuten kuka tahansa vanhempi, ja että on normaalia olla joskus vihainen jne. pelkään, kun lapset eivät vastaa viestiin, mitä kuuluu kerran viikossa ja pelkään kun puhelin piippaa viestin merkiksi, pelkään kun...sivuutan pelkoni ja yritän lohduttautua ajatuksella, että ovat hengissä vielä, näinkin monen vuoden jälkeen ja mitään suurempaa hengenvaaraa ei minun tietooni tullut, mistä minäkään tiedän, mitä lapset todellisuudessa siellä kokevat ja niinkauan oikeastaan kuin lapsista on isälleen hyötyä siinä määrin, että heidät kannattaa pitää hengissä siellä ,heillä ei pitäisi olla isänsä luona mitään suurempaa hätää, jos ei nyt psyyken vaurioita lasketa mukaan, nehän eivät näy, niitähän ei pysty mitenkään todentamaan. isä on pidettävä tyytyväisenä, oikeastaan keinolla millä hyvänsä. Ja sitä olen tehnyt omalta osaltani.