Huomaan itse itsessäni jonkin muutoksen, olen sen aina oikeastaan huomannut. Semmoinen, joka saa minut vaipumaan johonkin ihme horrostilaan ja säpsähdän siitä sitten ikäänkuin hereille. Se liittyy niihin traumoihin, tiedän sen. Ja se on ehkä nyt osa sitä vireystilan säätelyn häiriötä, joka ilmenee erityisesti tietyissä tilanteissa, kuten ollessani väsynyt, uupunut, jotenkin järkyttynyt jostain, on ollut jokin tilanne, joka laukaisee minussa fyysisen muiston, kenties myös jotain alitajuista, jota en kykene huomaamaan. Jotain minussa kuitenkin tapahtuu ja ilmeisesti sen huomaa muutkin, vajoan jonnekin omaan maailmaa, ja näyttäähän se varmaan oudolta. Nyt ymmärrän taas paljon enemmän joitakin asioita toisten ihmisten käytöksessä ja aiheuttaahan se sitten tietenkin seläntakana juoruamista ja muuta ikävää minua kohtaan.

Tänään oli oikein jäätävä ja hyytävä tunnelma koko työmaalla, sivusilmällä seurailin kuka on kenenkin leirissä ja ihmettelin mitä oikein on tapahtunut, kukaanhan ei vahingossakaan kerro minulle, ei edes minun työtehtävien muutoksista, kuten aiemmin tällä viikolla he olivat jossakin puhuneet ja ilmeisesti päättäneet jotakin ja kukaan ei ole minulle itselleni muistanut mainita mistään asioista, ei esimerkiksi työtehtävien muutoksista. Olen nyt kuitenkin jatkanut samaan malliin kuin ennenkin, koska en voi tietää, koska kukaan ei ole sanonut mitään. Tiedän tämän, koska eräs lipsautti suustaan että olivat niin puhuneet kun kysyin erästäkin asiaa suoraan ja en kuitenkaan saanut selkeää jatko-ohjetta kuinka jatkossa toimin, koska tämäkin ihminen sitten vain tyytyi olemaan jatkamatta asiasta sen enempää.

Nyt olen ollut ihmeissäni enemmänkin. En siis koe kuuluvani työyhteisöön ja kuulin kuinka jopa lähin esimies puheessaan erotti minut muusta porukasta kuulumattomaksi, siis hänkään ei miellä minua työyhteisönsä jäseneksi. Ulkopuolisena oleminen ei tunnu mukavalta, saati sitten se, että minun roolini pitäisi olla heille jotenkin viihdyttävä ja puheita aiheuttava jne. Ja siihen en siis suostu, en edes vaikka kuinka yrittäisivät minua ohjailla sinne suuntaan näissä ikävissä kahvipöytätilanteissa, joissa joku olettaa, että tartun heidän heittoihin ja keskustelunaloituksiin juurikin heidän ennakkoluuloistaan työttömän ihmisen kanssa.

Olen nyt kuullut kaiken heidän ennakkoluuloistaan maan ja taivaan välillä. Ja on se ikävää todistaa, kuinka keskenkasvuisia ja huvittelunhaluisia toiset osaavat olla. Ihan kuin työtön olisi todellakin jonkin luokan alempaa tasoa tai jotain. Ja olen kuullut joitakin juttuja edeltäjästäni, joka viihdytti oikein urakalla heidän sivistynyttä työyhteisöään aiheuttamalla siis pahennusta kaikinpuolin puheillaan, eleillään ja tekemisillään.

Ja en ole mitään sellaista, mitä he ilmeisesti minusta luulevat ja olettavat minun tai elämäntapojeni olevan. Ja heitähän ei totuus kuitenkaan kiinnosta, sen arvaan itse. Ja oikeastaan en ole mitenkään tilivelvollinen kenellekään niinkauan kuin hoidan työni hyvin ja moitteettomasti ja senhän olen aina tehnyt.

No, minun puolestani kuten aina, ajatelkoon mitä haluavat ja olkoot kuin keskenkasvuisia kakaroita. Toivon, etten itse syyllisty moisiin juttuihin koskaan kenenkään kohdalla tai en ole edes tietämättäni semmoiseen osallistunut tai tehnyt. Totuushan on se, ettei kaikki ihmiset välttämättä kykene kasvamaan aikuisiksi joissakin asioissa koskaan vaan jäävät sinne lastentarhatasolle kilpailemaan kuka mistäkin paremmuudesta jne.

Toisaalta minua itkettää, koska päivä on ollut niin raskas kestää kaikinpuolin. Yritän pitää yllä itseäni jotenkin päin niin, etten täysin vajoa maanrakoon omien ongelmieni kanssa ja oman vajavaisen sosiaalisuuteni kanssa. Tiedän jopa senkin, että minun pitäisi kyetä jonkinlaiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, vaan ainoastaan kykenen työasioista puhumaan. Kaikki muu on jotenkin unohtunut.

Edelleen, koen saavani omasta työstäni välittömän palautteen, ja se on hyvä asia. Kaikki muu onkin sitten hepreaa, joka minun pitäisi opetella. Ja ennenkaikkea sisäistää aina vaan, että nainen on toiselle naiselle susi, ihminen on susi toiselle.

Harvassa on niitä ihmisiä, jotka ovat vilpittömiä, aitoja ja kykenevät tuntemaan enää tänä päivänä minkäänlaista empatiaa saatika myötätuntoa yhtään mistään. Työpaikoilla näköjään kilpaillaan jatkuvasti työpaikoista, erilaisista hyvänmiehen lisistä, jne ja yritetään keinoja kaihtamatta nousta reittä pitkin ylemmäs, vaikka sellainen on täysin turhaa. Reittä pitkin toki pääsee kipuamaan ainakin työyhteisön nokkimisjärjestyksessä paremmalle sijalle, mutta elämä olisi reilua, jos jokainen olettaisi toisen olevan tasa-arvoinen ja tasavertainen toinen toistensa kanssa.

Työpaikat ovat näköjään edelleen haluttua tavaraa, ja joka uhkaa jonkun ihmisen työpaikkaa olemalla ehkä parempi ja taloon sopivampi, hän saa sitten kokea myös mielenkiintoisia asioilta niiltä muilta työ"kavereilta". Itsekin olen törmännyt ilmiöön nimeltä selkäänpuukottaminen aiemmissa työpaikoissa. Naamat vastakkain ollaan niin mukavaa ja sitten se onkin ollut yksi keino saavuttaa luottamus ja kerätä aseita selkääpuukotuksen onnistumiselle. Kun ei tämä mukatyökaveri sitten edes muista pysyä lähelläkään totuutta, vaan värittää ja kertoo sitten ihan puuta heinää muille ja soppa onkin valmis.

Monien kokemuksien saattelemana olen oppinut olemaan varovainen ihmisten kanssa. Olen satoja kertoja itse kokenut sen, miten mukavalta tuntuva ihminen onkin osoittaunut itse piruksi, ja itse selkäänpuukottajaksi ja se tuntuu todella kurjalta. Tiedostan itse, etten enää halua luottaa yhteenkään ihmiseen, ainoa, johon luotan oma itseni tietyissä asoissa.

Joskus saatoinkin olla avoimempi kuin nykyisin, nykyisin kunnioitan liikaa omaa yksityisyyttäni ja samoin muidenkin, etten kysele muilta heidän yhtään mistään asioistaan saati, että alkaisin kertomaan kellekään mitään itsestäni. Se on turhaa myös siksi, ettei kotiasiat kuulu töihin ja päinvastoin. Ja miksi suotta edes yrittäisin tutustua, koska en koe olevani yhteisön jäsen millään tasolla ja en ryhdy siihen rooliin, jota he minulta odottavat, pelleksi. 

Alkuun yritin, totesin turhaksi heidän ennakkoluulojen asenteiden vuoksi ja olin hyvin vähällä myös irtisanoa itseni koeajan turvin. Nyt yritän jatkaa ja opetella olemaan välittämättä muista niin, että kykenen tekemään oman työni.

Olisihan se tietysti mukavaa, mikäli työssä olisi niitä ystäviä, mutten kykene luottamaan itse toisiin ollenkaan. Ja kun he vielä omalla käytöksellä vahvistavat minun ajatuksiani ja olettamuksia, minua ei edes kiinnosta osallistua semmoiseen kissanhännävetoon.

Ainoa, mikä työtäni hieman häiritsee on täydellinen perehdytyksen puute. En tiedä kuinka pitää toimia missäkin tilanteessa ja jos minun pitäisi vaikka saada vapaata, en tiedä miten toimia. Tai en tiedä, onko minulla työterveyshuoltoa, tai mitä muuta työsuhteeseen kuuluu jne. Tiedän sen, että joitakin asiota minun tulisi itse ilmoittaa ja joitakin asioita tehdä itse, mutten osaa ja en tiedä mitä nämä asiat ovat ja alkuun yritin näitäkin kysellä, vaan en ole saanut vastauksia tähän päivään mennessä. ja en siis tiedä edes mitä kaikkea minun tulee huolehtia ja jne.

Jos nyt sairastuisin, en tietäisi minne soitan ja mitä tehdä. jos lapseni sairastuisi, en tietäisi mitä tehdä minne soittaa. Minulle ilmeisesti ja ehkä kuuluu myös lakisääteisiä koulutuksia, en vain tieäd mitä ja missä jne. Käytännöistä yhtään mitään. samoin on joitakin työhön liittyviä asioita, joihin en ole saanut perehdytystä en tiedä kuinka toimia jne. Olen kysynyt asioista usein, en ole saanut vastauksia, koska aina joku siirtää vastuun seuraavalle ja taas seuraavalle, kunnes totean, ettei kukaan tiennyt. Ja esimiehen asenne ja kaikki muu on antanut ymmärtää, että hänkään ei tiedä mistään mitään, joten en voi kuin nostaa kädet pystyyn ja tehdä omasta työstäni sen, mitä voin itse.

Olen ennenkin ollut työpaikassa, johon menen viimein asenteella aivot narikkaan työpaikan ovelta sisään päästyäni. Se on kurjaa, mutta auttaa sietämään paivän. Tiedän ongelmien olevan myös itsessäni, tiedostan oman sosiaalisen eristymisen monien syiden vuoksi eikä sosiaalisten tilanteiden pelko ainakaan auta asiaa. saati sitten ne tilanteet, joissa yritän ja sitten koen mokanneeni jotenkin.

Ja ihan kaikkia ongelmia en edes tiedosta, kuten ennen en tiedostanut sitä, että olen jotenkin herkkä, koen ja aistin herkästi asioita, ja näen ja kuulen ja ennenkaikkea tunnen voimakkaasti asioita. Sekin piirre johtuu ilmeisesti traumoista ja erityisesti avioliitossa tapahtuneista sairaista asioista. Ja ennenkaikkea, kun en tunne itse itseäni kunnolla. Olen unohtanut kuka ja mikä olen ja olen edelleenkin kuin tyhjä  taulu.