Viikonloppu, nuo odotetut päivät ja lupaus lepoon. Ja mitä vielä, muka lepoa? Perjantaina jo alkoi, lauantaina jatkui ja vielä sunnuntainakin poden kehollista kipua jo ihan rintakivun muodossa. Lueskelin netistä sen verran, että tiedän olla menemättä lääkäriin, koska viiltävä, aaltoileva ja pistävä kipu rinnassa ei ole hälyyttävää, ei edes vaikka se tulisikin myös levossa, kuten itse heräsin tuohon kipuun yöllä ja en pystynyt kunnolla nukkumaan. Ahdistus se varmaan on siirtynyt kivuiksi rintaan. 

Pieni lämpöily on pysynyt kurissa buranalla, ja aspiriinilla, joka toivon mukaan veisi jalkojen kivut pois. Päänsärky aihetuu jumissa olevissa lihaksista ja luin netistä, että sama vaiva voi myös aiheuttaa pistävän kivun rintaan. Joten, elämä jatkuu samoin kuin ennenkin. Varaa ei ole hierojaan, eikä muuhunkaan rentouttavaan asiaan. Ja kukaanhan ei koske minuun edes vahingossa, ja suihkun rentouttavaa vaikutusta voin vain miettiä, kun en tunne iholla koko suihkua. 

Lihasten rentoutuminen ei onnistu itsestään, olen jo kaikenlaista yrittänyt omineni. Ja kuitenkin koko ajan, arjessa on merkittävä tekijä, jota en saa pois elämästäni, joka ylläpitää jännitystilaa ihan automaattisesti ja se vain syvenee jokainen kerta, kun joudun tilaan taistele tai pakene. 

Olen miettinyt jäämistä sairaslomalle, lepo olisi tarpeen ja en ole koko syksyn ainoina vapaapäivinä päässyt lepäämään ollenkaan ja nyt se tuntuu sitten koko kehossa. melkein itken, kun olen niin jumissa joka kohdasta ja keho huutaa lepoa, mutten pääse lepäämään. On tehtävä sitä ja tätä ja pyykkiä riittää ja kaikenlaista. Miesystävän piti tänään siivota keittiön tasot ja äsken niitä putsailin, kun ei ollut mitään tehnyt. Sohvalla viihtynyt tv:n äärellä ja se ärsyttänyt minua suunnattomasti. 

Olen iin väsy ja huomenna pitäisi jaksaa työssä koko päivä. Lapsi pyytelee pyöräilemään illalla ja en tiedä mitä sanoa, kun olen niin väsynyt jo muutenkin ja pyöräily vie mehut ihan totaalisesti minusta. Mistä saisi lisää voimaa jaksaa tätä? 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viikko vierähti ja huomasin torstain jo olleen käsillä, ja nyt on jo lauantai ja syyslomaviikon alku. Onneksi saan lomailla itsekin. Tällä viikolla olen työssäni pohtinut sitä, kuinka työmaalla ei tieto oikein kulje. Siinähän nyt ei ole mitään uutta, vaan itsekään en oikein tiedä, mistä löytäisin tiedon sitten. Kun en oikein osaa edes kysyä, kun en siis tiedä, mitä pitää osata kysyä. Ja näköjään kukaan ei vanhingossakaan muista minulle asioita tiedottaa niistä asioista, jotka kulkevat suusta suuhun. Ja minun mielestäni sen kaltaiset asiat pitäisi kyetä tiedottamaan ihan fyysisessä muodossa.

No, pitkän harkinnan jälkeen siis päätin uskaltautua pikkujouluihin. Se ei nyt kuitenkaan ollutk mikään yksinkertainen juttu se. Kukaan ei kertonut minulle, että jossakin sijaitsi ilmoittautumislappunen, kukaan ei kertonut, että tämä lysti maksaisi jotakin ja kukaan ei kertonut edes paikkaa missä tämä jokavuotinen iloinen osuus työstä vietettäisiin. Ja kukaan ei kertonut, että ilmoittautuminen päättyy tiettynä päivänä tiettyyn kellonlyömään. Löysin vihdoinkin sitten kysyttyäni asiaa lapun, johon nimi olisi pitänyt ruksata, näin sen etäältä ja juuri sillä hetkellä en päässyt nimeäni laittamaan ja tutustumaan tarkemmin asiaan työtehtävien vuoksi ja päätin palata seuraavalla tauolla asiaan. Seuraavan taukoni koittaessa lappu olikin poissa ja en siis päässyt ilmoittautumaan. Ilmeisesti olisi pitänyt tiettyyn kellonlyömään mennessä hoitaa asia, josta sain tietää työtoverin kautta, kun hän jotakin ohimennen kysyi minulta. En ollut kuullut siis mistään ilmoittautumisista, en rahoista, en paikasta jne.

Samoin moni muukin asia tulee itselleni täytenä yllärinä, kukaan ei ole vieläkään perehdyttänyt minua tiettyihin asioihin työssäni ja sitten esimies tulee kyselemään minulta niistä. Hänkään ei ymmärrä näköjään ellei hänkin ole sitä samaa joukkoa, joka osallistuu tähän joukkolynkkaukseen. Voi, olen toisinaan niin katunut tuota työpaikan vastaanottamista.

Virallinen ja siis kirjallinen kanava tiedonkulkuun on koko syksyn ollut tyhjänä. Sinne ei ole tullut mitään semmoisia asioita, joita mielestäni pitäisi tiedottaa muutenkin kuin suusta suuhun. Samoin tietojärjestelmiin minua ei ole perehdytetty ollenkaan ja toisinaan niitä kuitenkin pitäisi osata käyttää, vaan enpä osaa ja tälläkin viikolla olisin tarvinnut opastusta hieman.

En sitten mene pikkujouluihin ja se on varmaan ihan hyvä niin. Mitä minä siellä edes tekisin? Edeltäjäni oli ollut siis pelle ja viihdyttäjä koko työyhteisölle ja minusta ei ole siihen rooliin ja mikäpä sitten ollutkaan parempi paikka tuollaiselle, kuin pikkujoulut, vähän alkoholia sisuksiin ja menoksi ja kaikki saavat naurunsa tyypin itse sitä edes tietämättä, että hänelle nauretaan ja hänestä saa parhaimmat naurut.

Olin jo siis lähdössä kotiin, kun sain tietää edes pikkujoululistan olemassa-olosta, siinä keskutelussa ei vielä selvinnyt se, missä lista fyysisesti sijaitsee. Seuraavana rohkenin asiaa kysyä toisaalla. Ja sitten kun olin menossa, koko lista oli kadonnut. Harmi, kun sain itseni ylipuhuttua lähtemään ajatuksissa. No, en ole osa työyhteisöä, joten en menetä mitään.

Teen työni, saan palkan ja se siitä sitten. Loma tuleekin tarpeeseen, tosin se on hieman liian lyhyt ja voisi puolestani olla vaikka pidempikin. Hyvin suuri etäisyys työhön tulee tarpeeseen. Alkusyksystä yritin liittyä tuohon työyhteisöön jollain tapaa ja huomasin ihmisten ennakkoluulot ja ennakkoasenteet heidän puheissaan ja se ei tuntunut ollenkaan mukavalta. Heilläkin on tietysti lupa pettyä, koska en olekaan jakanut elämääni heille, ja vaikka kuinka olettaisivat ja luulisisivat, ei heidän arvailunsa pidä paikkaansa. Minulla on omat syyni olla juuri siinä työssä ja se on minun asiani.