Tein keväällä unelmakarttaa, ja tuossa eräänä iltana kartta osui kaappia siivotessani käsiini ja kas kummaa, moni asia oli kuin olikin toteutunut. Työ, talous, nyt ensisijaisesti. Ja noiden myötä sitten monia muita pieniä, mutta itselleni suuria asioita on mahdollistunut.

Koen paljon tunteiden tasolla, yleensä niitä ikäviksi tunteiksi kutsuttuja tunteita. Ja jos en niitä koe, vaan hautaan ne jonnekin itseeni, tunnen sitten kehossani kaikki ikävinä kipuina. Lihasjännitys, joka tulee automaationa tietyissä tilanteissa jää päälle ja pitkään jatkuessaan sitten kipuilee kovinkin.

Rentoutumisen opettelu ja sitten lihasjännityksen purku siinä heti sen tullessa olisi minun opittava huomaamaan ja toimimaan. Nyt en itse sitä vielä huomaa, vaikka esimerkiksi terapeutti huomasi asian. Jännityn jo pelkästä ajatuksesta, mikäli kyseessä on jokin ikävä muisto tai tilanne.

Olen nyt opetellut olemaan välittämättä lasten kärsimyksistä isänsä luona ja nyt sekin on väärin terapeutin mukaan. Ja teen kuten keväällä lastensuojelu on minua ohjeistanut, etten saa välittää siitä, mitä lapset isänsä luona kokevat. Koska heillä ei ole siellä akuuttia hengenvaaraa tai akuuttia hätää. Ja en saa kuulemma syyttää lastensuojelun väkeä sitten jos jotain vakavaa lapsille tulee, kun he joutuvat elämään kahden tulen välissä ja alkavat psyykkisesti oireilemaan ja jotakin ikävää sattuu. Niin, minulle sanottiin, että sitten pitää katsoa minun peiliin ja syyttää itse itseäni asioista, joita lapset joutuvat kokemaan isänsä luona ja syyttää itseäni, kun en ole tehnyt lasteni eteen mitään. Melkoisen ristiriitaista ja lasten edun vastaista.

Olen itse ollut siinä luulossa, että lasten henkinen hyvinvointi kuuluu osana lapsen oikeuksia, vaan olin väärässä. Olen lakannut välittämästä ja en ota kuuleviin korviini nykyisin lasten juttuja isänsä luota. Ei ole minun ongelma ollenkaan, mitä siellä kokevat. Valehtevat kuitenkin, kuten minulle sanottiin keväällä myöskin.

Ne lapset, jotka eivät enää ole menneet isänsä luo vapaa-ehtoisesti, heidän huoliaan ei kuunneltu ollenkaan. Heidänkin sanomiset työntekijöille sivuutettiin ja leimattiin niin, että minä olisin laittanut sanat lasten suuhun. Ja sehän nyt ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Nykyisin en edes toivo, että yhteistyö sujuisi exän kanssa missään lasten asioissa. ne asiat jäävät hoitamatta, mitä lapset eivät osaa itse isänsä luona huolehtia ja se ei ole minun ongelmani ollenkaan. Ja lasten isän kykenemättömyys toimia vastuullisena aikuisena ei ole myöskään minun ongelmani, jos lapset ovat siellä kuin elot pellossa, minun ei tarvitse kantaa huolta siitä. Isä tekee oikein ja on kunnon isä lapsille, siihen minun on luotettava, vaikka lapset muuta ilmaisevat useinkin.

Pakotettu välinpitämättömyys, omia lapsia kohtaan on myös jotenkin kamalaa, koen, etten saa välittää lasten hyvinvoinnista ja vanhemmuuden yhteistyö on katkolla kaikinpuolin. Lapset eivät uskalla puhua isälleen mistään mitään, ja en kyllä uskalla itsekään laittaa edes sitä yhtä tekstiviestiä tietäessäni, että saan edelleen takaisin pelkkää vittuilua ja kyseenalaistamista. Lasten isä on rikkonut kymmeniä kertoja keväällä tehdyt sopimukset lasten asioista ja olemme jälleen samalla lähtöviivalla, kuin juuri ennen eroakin. Mikään ei ole käytännössä muuttunut, paitsi teatterin esittäminen on saanut isälle kunnon kulissit.

Oikeastaan tämäkin purkaus on ihan turhaa. Minunhan pitäisi keskittyä omaan elämääni, ja omilla viikoilla lasten elämään. keskity siinä sitten, kun yksi jos toinenkin lapsista ilmaisee monin eri tavoin ongelmista isänsä luona. Ongelmista, jotka eivät näyttäydy ulkopuolisille ja jotka on helppo esittää parin tunnin aikana olemattomiin näytellen sujuvasti maailman parhainta isää. Ihan kuten avioliitonkin aikana hän teki niin.

Kuinka lapset voivat nyt? En oikeastaan osaa sanoa juuta enkä jaata tuohon. Näen lapsissa surumielisyyttä, pakotettua hyväksyntää siitä, että heidän asiansa ovat silleen kuin ovat. Surumielisyys kuuluu kuitenkin tuonikäisten normaaliin kasvuun ja kehitykseen. Samoin vaihtelevat tunteet ja tunteenpurkaukset. Moni asia on normaalia meidän perheessä, mikä ei ole taas muualla normaalia.

Koulumenestystä on pidetty jonkinlaisena mittarina, isä on ilmoittanut jossakin vaiheessa, ettei hän aio enää istua yhdessäkään palaverissa lasten asioissa edes koulussa. Tämän kerroin opettajalle, jolle isä oli myös asian ilmaissut ja nyt olen tavallaan yksin vastuussa tuonkin lapsen asioista, koska isäänsä ei vain kiinnosta tukea lapsia yhtään missään. Raha kyllä kelpaa tukien muodossa, mutta sitten kaikki vastuu jokaisen lapsen kohdalla on kuitenkin minulla ollut yksin.

Mutta, on vain hyväksyttävä, kerta toisensa jälkeen uudelleen lasten ikävät asiat elämässään. He pääsevät sitten aikuisina hakemaan itselleen apua, kun alkavat ymmärtää itsekin, missä on ongelma ja minä jokaisen kohdalla otan vastaan syytökset siitä, miksi en tehnyt lasten eteen enemmän, miksi en vaatinut lasten elämään muutoksia, miksi en ohjannut tehokkaammin lapsia avun piiriin. Ja kun alan kertoa sitten omaa näkökulmaani, lapset syyttävät minua valehtelijaksi, koska he ovat kuulleet isänsä juttuja vuosia, joka taas syyttää minua lasten ongelmista lapsille itselleen. Kun sitten joskus avaan kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt ja sitä kuinka lasten isä on estänyt ja tehnyt hankalaksi lastensa avun saannin sekä minun elämäni rajoittanut erosta huolimatta...

Lapsethan eivät apua tarvitse, se mikä on muille kauhistuttavaa kohtelua, on meillä täysin normaalia ja vain minä olen sitten helisemässä, kun yritän parhaani ojentaakseni lapsia kohti oikeampaa normaalia. Jälleen tällä viikolla lapsissa on heräillyt inhottava ylimielisyys, kauna toisiaan kohtaan selvittämistä vaille jääneistä isäviikon tapahtumista, he puhuvat ja kohtelevat toisiaan ilkeästi, hyvin rumasti ja itse olen korviani myöden täynnä heidän rumaa suussoittoaan toisilleen.

Pahimmilta yhteenotoilta ovat välttyneet, onneksi. Sitä fyysistä kiinnikäymistä en enää jaksaisi. Kuitenkin, on inhottavaa olla vieressä kuulemassa, miten halveksivat toinen toisiaan, miten vähän kunnioittavat ketään ylipäänsä.

Toistan jälleen itseäni, kuin robotti. Koti on se paikka, jossa jokaisen tulee voida kokea olevansa turvassa. Koti on paikka, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään tai sitä, että joutuu kiusaamisen kohteeksi. Kodissa jokaisella on oikeus olla semmoinen kuin on, ilman että joutuu kiusanteon kohteeksi. Perheessä jokaisella on oikeus omiin tunteisiin, ajatuksiin, mielipiteisiin jne. Ja jokaisen velvollisuus on kunnioittaa toinen toistaan ilman tarvetta korottaa itseään paremmaksi kuin toinen tai yrittää lytätä toinen maanrakoon.

Isän luona lapset eivätkä ketkään kommunikoi keskenään. Ei millään tasolla, kukaan ei tiedä siellä isän luona onko joku edes kotona vaiko ei. lapset eivät tiedä, missä isä on ja isä ei tiedä lastensa menoista. Kukaan ei siellä tiedä mistään mitään, ja se on hyvin outoa. Muka toimii vuorovaikutus siellä, pah. Toimiihan se teatterissakin, valmiina vuorosanojen mukaisesti, etukäteen käsikirjoitettuna.

Riittääkö lapsille se, vuoroviikoin elää normaalia ja vuoroviikoin epänormaalia. perheitähän on toki monenlaisia, on monenlaisia tapoja elää elämää ja eipä nämä omat muksut niin kovin vaikututa kärsiviltä. Hyvin ovat siis sopeutuneet elämään kahdessa hyvin erilaisessa ilmapiirissä kahden kodin kodissa. Kärsinkö itse kuitenkin enemmän tästä systeemistä? Kärsinkö itse lasten puolesta? Tätäkin olen miettinyt jo vuosia ja olen yrittänyt sopeutua itse siihen, että tämä elämä tämännäköisenä on lasten todellisuus ja heidän normaalinsa, hekään eivät tiedä muusta. Tai jos tietävät, he eivät kuitenkaan kaipaa elämäänsä muutosta? Niin, kukapa kaipaisi vapaa-ehtoisesti muutoksia elämäänsä? En minä ainakaan, joten on ihan luonnollistakin olettaa samaa lapsien kohdalla.

Tällä haavaa elämä lasten kohdalla sujuu hyvin, ainakin minun näkökulmasta ja eihän se synti ole, jos lapset eivät opi kunnioittamaan muita ihmisiä? Sehän on vissiinkin tämän päivän trendi, oppia olemaan maailmassa yksin ja hakea yksin itse itselleen nautinto sieltä mistä sen helpoiten saa?