jakaminen osiin, eli nyt en sitten muista työasioita kotona, vaikka tahtoisinkin ja toisinpäin. Palelee, ja munuaiset vetelee viimeisiään, koskee niin penteleesti. Silmät on taas tikkuja täynnä ja punaiset. Jokaiseen luuhun koskee enemmän kuin ennen. Pää ollut kipeä jo koko viikon, buranaa tarpeeksi huiviin ja sillä mennään. Olo on ihan kamala ja kuume tuntuu nousevan. Flunssaa ei ole, yskin samalla tavoin kuin ennenkin sitä kuuluisaa tupakkiyskää, johon ei auta mikään. Alavatsa on yhtä kipeä ollut koko viikon, kuin sinä viikkona kun kierukka laitettiin. Mietin, onko se perhana lähtenyt jonnekin sisuksiin liikenteeseen, kun yhtenä aamuna heräsin todella koviin kipuihin selässä/kyljessä. Semmoista mitä ei ole koskaan ollut. Huimaa, väsyttää ja kaikkea muuta.  Lääkäriin? Juu, ei kiitos, ennenkuin pää on todellakin kainalossa täälläpäin. Hoitoon ei pääse, ei sitten millään ja vielä vähemmän viikonloppua vasten. ja sen jälkeen on ihan turha edes odottaa pääsevänsä lääkäriin, kun on saanut kolme eri masennusdiagnoosia koristamaan papereita. kaikki vaan masennuksen piikkiin ja siitä johtuu kaikki vaivat. Joten, turha ajatellakaan menevänsä lääkäriin. Ajattelen jopa itse niin, että kuvittelen omat vaivani ja itse myös vähättelen ja mitätöin itse itseäni ja kokemiani asioita kehossa. Varmaan ylireagoi keho raskaaseen viikkoon taasen.

kyllä se siitä sitten joskus ohi menee ja jos ei mene niin tervetuloa kauan odotettu kuolema. Ei haittaisi ollenkaan. Olen lapsesta lähtien ollut täysin kypsä tähän maailmaan ja sen pahuuteen, ikäviin ja ilkeisiin selkäänpuukottajiin ja pahantekijöihin ja puhujiin sekä läpimätiin itsekkäisiin omaneduntavoittelijoihin, jotka myös ovat samanlaisia mielensäpahoittajia kuin itsekin olen.

Ja varmaan liian aikaisin lähdin työelämään takaisin. Uupumus tulee takaisin nopemmin kuin uskoinkaan. Unohtelen asioita, koen taas että olen maailman surkein ihminen kaikessa mitä edes yritän tehdä. Ja kun mikään ei onnistu, ei vaikka kuinka yrittäisin minimoida ne tekijät jotka ovat olleet ennen epäonnistumisen syynä. Mikään ei auta.

Kaksikymmentä vuotta sitten itselleni veikattiin oireideni perusteella ja silloin otetun selkäydinnesteen perusteella ms-tautia. Kieltäydyin kuitenkin siitä varmistavasta selkäydinpunktiosta edellisen huonon kokemuksen vuoksi sekä myös sen vuoksi, etten halunnut kuulla totuutta silloin. Juuri synnyttäneenä, parin viikon ikäisen vauvan äitinä se olisi minulle maailmanloppu. Olin tuolloin jo niin yksin, lasten isä syyllisti minut jopa siitä, että jouduin tuolloin sairaalaan.

Siitä asti olen tehnyt kaikkeni, parhaani myös kropan eteen ja opetellut kuuntelemaan kehoa ja sen viestejä tarkkaan. Olen karsinut siitä asti ruokavaliosta pois kaiken lisäaineista ja kaikesta ylimääräisestä, olen liikkunut voinnin mukaan ja yrittänyt ottaa ilon irti niistä päivistä, kun jaksaminen fyysisesti on sen sallinut. Tälläkin hetkellä jaksan koko kahdeksan tunnin päivän, mutten kotona enää jaksa mitään. Ja se harmittaa, kun pää ja koko kroppa on niin sumussa. ja työpäivän aikana se kostautuu ikävällä tavalla, mikäli en ole saanut tarpeeksi montaa tuntia unta yöllä, alan väsyneenä tehdä virheitä ja unohdella ja tehdä asioita ihan hassusti ja saatan jopa puhua omituisesti.