Jos nyt jotain hyvää, niin syksy ja vesisade. Ulkona on juuri nyt sellainen, jota rakastan. Hämärää, vesi sataa rauhallisena ja luonnossa tuoksuu syksy, lehdet on vaihtamassa väriään ja tietää, että on syksy.

Edelleen pidän hyvin pajon tästä vuodenajasta. Jokainen aamu, jokainen päivä on luonnossa erilainen ja vaihtuva. Jokainen aisti saa jotakin pienessä hetkessä.

Olen miettinyt, mistä tuo syksyn parhaana vuodenaikana pitäminen johtuu ja luulen sen juontuvan ihan lapsuudesta, olen käynyt isän kanssa sienimetsässä ja marjassa, eli ne on varmaankin ne ainoat hyvät kokemukseni, joista on jäänyt jokin positiivinen tunne? En tiedä, luulen vain.

Yritän hillitä jostakin nousevaa vihaani, jotakin asiaa käsittelen tällä hetkellä jossakin mieleni sopukoissa, jokin ristiriita ehkäpä? Vai nouseeko itsessäni esiin jokin epävarmuus, jostakin asiasta? Viha on ollut tunne, jota minussa ei ole saanut olla ja niinpä se on hautautunut pyhän vitutuksen alle. Jokaista on varmaankin joskus vituttanut jokin asia, rumasti sanottuna ja itse olen tuota päässyt välttelemään edellisinä vuosina.

Vitutus on ollut vastaus niihin asioihin, joihin en ole voinut vaikuttaa ja joiden kanssa on vain pitänyt elää voimatta tehdä asioille mitään. Ja niitä on ollut paljon niitäkin.

Yritän nauttia palkkapussista, yritän myös nauttia työstä itsestään ja siitä, että koen oman osaamisen itse työssä hyvänä. Yritän elää, kuten normityössäkäyvä äippä, välittämättä ihmisten ennakkoluuloista ja oletuksista, tiedän, etteivät he tiedä mitään itsestäni, elleivät ole kenties kuulleet tällä pienellä paikkakunnalla niitä värittyneitä ja valheellisia juttuja itsestäni, joka osaltaan saattaisi tälläkin kertaa selittää montaa omituista asiaa, joita olen jälleen työssäni kohdannut muiden työtovereiden taholta.

kyllä minä sen tiedän, ettei elämä ole mutkatonta tai edes helppoa. Kun oliskin, vaan se on niin turha toive, kuin olla ja voi. Ei ole semmoista päivää, etteikö siihen mahtuisi jokin asia, joka helposti saa mielen mataksi ja ihan pienestä en itsekään hätkähdä. Ja sanokoon kuka ja mitä tahansa,

Yks työpäivä takana. ja ihmettelen jälleen oikeasti, miksi helvetissä olen siinä työssä, siinä paikassa jos jakun selvästikään ei ole tarvetta, pilipalihommaa, tosin kovin korkealle palkattua mutta sitähän kaikki ei tiedä ja ihan mielelläni kävelen edestakaisin pitkin rakennusta ja saan siitä palkkaa, joka on kävelyyn suhteutettuna todella antoisaa, nautin jokaisesta askeleesta ja mietin, paljonko oikein yksi askel maksaa yhteiskunnalle, kun on oikeasti varaa tuollaiseen...no joo. Oletan, että olen jotenkin mokannut tai tein työni jotenkin väärin, koska nyt tosiaan kävelen pitkiä käytäviä ja minulle anntetaan semmoista yksinkertaista tehtävää ja toimin pääsääntöisesti aikuisen ihmisen, työkaverin henkilökohtaisena juoksumiehenä toimittamassa ja etsimässä milloin mitäkin mutta voihan sen työajan niinkin käyttää sitten.

Tosin, koen melkoisen loukkaavana käytöksenä, ettei sitten sanota, jos olen toiminut väärin kenties? Se puuttuva perehdytys ja se, ettei ole edes aikaa perehtyä itsekseen, kun se tietty rytmi jne.

Joo, en pidä ollenkaan omista tunteistani jotka heräävät tämänkin työpäivän perusteella. On se niin sääli, että pitää sitten keksimällä keksiä jotakin puuhasteltavaa, vaikka voisin olla toisalla, missä on oikea tarve. No, minä teen kuten sanotaan, en ole siinä onnellisessa asemassa, että voisin itse suunnitella oman työni tai aikataulun, sen tekee joku muu.

ja ehkäpä minun on tosiaan uskottava, että vaikka elämässäni tekisin mitä ja yrittäisin vaikka mitä, se ei vain riitä. Minusta ei ole mihinkään, on se uskottava. Oikeastaan jos mietin aikaani aviolittossa, niin nyrkki silmässä ja olo hellan ja nyrkin välissä olikin oikein passeli elämänmuoto.

Turhaan kai yritän palautua elämään. Ei siitä mitään tule. Yritän ja ja petyn. Niin on koko elämäni mennyt saman kaavan mukaisesti. Hetkittäin saatan jopa ehkä löytää sen jonkin hyvän, mutta siinäkin tulee sitten miljoona ikävää asiaa samaan syssyyn, joten ei kiitos sitäkään, ei vaan jaksa.

Minusta ei ole olemaan ihmisten pariin, saati niin läheiseksi kuin normaali työtoveruus vaatii, ei. Siihen en tule koskaan pääsemään. Siihen muiden ihmisten normaaliin normaaliin. Häpeän kanssa olen elänyt koko ikäni, tietäen olevani huonompi ihmisenä kuin muut, ylipäänsä muut ja ei se siitä mihinkään katoa, tunne olla kaiken arvosteluasteikon alapuolella. Turhaa tulla sanomaan, että höpöhöpö. Miksi sitten jokaisessa asiassa vastaani tulee ennen tai myöhemmin nämä samat asiat ja ihmettelen yksin asioita.

Minulla on vielä hetki aikaa miettiä, mitä teen tuon työn kanssa. Omat tunteeni ovat hyin hankalat ja kärsin myös siitä, etten voi tehdä täysillä omaa työtäni. Olen kuin aivoton idiootti, ja aivot narikkaan on laitettava tätä nykyä, että kestän yhden kokonaisen päivän työssä.