Ahdistus huomisesta työpäivästä iski heti herättyäni aamulla. En halua mennä sinne. Jo pelkkä ajatus seuraavasta viikosta saa minut itkun partaalle, en kestä omaa oloani siellä ja minulla ei ole mitään keinoa selvitä tästä ahdistuksesta.

Tähän taas törmään, muut ihmiset saavat minussa aikaan ihan järjettömän ahdistuksen. Ne muut siellä työssä. En tiedä miten päin olisin siellä, on ihan sama miten siellä olen tai olenko ollenkaan, kun joka tapauksessa koen ahdistuksen ja sen kamalan olon ja nyt se alkaa jo sunnuntaina.

Mietin, millaista kohtelua saan. Kuka mulkoilee, kuka puhuu seläntakana, kuka arvioi ja arvostelee, kuka osoittaa käytöksellään minun olevan alempiarvoinen ja teettää hänelle kuuluvat likaiset hommat, joita ei itse ehdi tehdä ja olen sitten tuon ihmisen mielestä sovelias ne tekemään hänen puolestaan ja olen poissa varsinaisesta työstäni sitten.

Kuka jälleen työpaikalla tekee tyhjäksi minun työni? Kuka jälleen jättää kertomatta ja tiedottamatta minulle kuuluvista asioista ja en sitten ole tietoinen mistään muutoksista tai poikkeuksista ja niitä ei missään myöskään lue. Kaikki tieto kulkee jossakin ja joidenkin ihmisten takana ja minä en kuule niistä.

Perehdytettömänä ihmisenä en voi tehdä omaa työtäni asiankuuluvalla tavalla, koska en tiedä miten tietyt asiat tehdään. Kovin yllättävää kyllä, olen ottanut jo viikkoja sitten yhdenkin asian puheeksi, olen pyytänyt kyseiseen asiaan perehdytystä ja sitä en ole kuitenkaan saanut. Ja nyt on sitten joitakin tilanteita tullut, että tämän asian perehdyttämistä olisin tarvinnut, jotta voisin hoitaa oman työni kunnolla. Mutta, ketään ei kiinnosta se, vaan jokin muu.

Mietin, jo nyt miten toimin koko viikon ollen astumatta edes vahingossa kenenkään varpaille. Mietin, kuinka sulaudun huomaamattomasti pois näkyvistä, jotten aiheuta kenellekään mitään aihetta alkaa puhumaan juuri minun työnteostani. Mietin, kuinka jälleen koko viikon yksin, koska en sulaudu joukkoon leima otsikossa.

Tuo leima otsikossa on antanut nököjään heille oikeuden kohdella minua niinkuin he tekevät. Olisiko ilman tuota leimaa kohtelu tasa-arvoisempaa kenties?

Koen, että turhaan edes yritän mitään muuta kuin pitää kiinni sovituista työajoista. Loppu menee miten menee. Heidän tavoitteensa minun suhteeni on saavutettu sitten. Mietin, kuinka olin iloinen tuosta työstä, ja nyt se ilo kokonaan kadonnut. Mietin, kuinka odotin seuraavaa työpäivää ja nyt mietin, kuinka jäisin pois sairaslomalle.

Olenko uupunut? Olen niihin ihmisiin ja siihen, etten ymmärrä ollenkaan miksi jokin helvetin yksi pieni asia voikaan antaa ihmisille aiheen alkaa kohtelemaan minua kuin jotakin jätesäkkiä. Ja mikäli haluan sen palkkani, minun on vain alistuttava sietämään ja kestämään ne katseet, se ikävä kohtelu ja seläntakana puhuminen.

Itse työ on mukavaa, mikäli pääsisin sitä tekemään. Vaan yksi tehtävä toisensa jälkeen on nyt otettu pois ja teen semmoista, mikä ei ollenkaan vastaa sitä, mitä minun pitäisi tehdä. Lähin esimies tuntuu olevan samoilla linjoilla muiden kanssa ja luulen, että joudun irtisanomaan itseni ennen koeajan päättymistä. Niin kamala on oloni tuossa työssä.

Olen yrittänyt olla välittämättä, olen yrittänyt itse sitä ja tätä ja kuvittelin tämän suurehkon työyhteisön osaavan ottaa ihmisen kuin ihmisen joukkoonsa mukaan ilman ennakkoluuloja. Samantien kun leima otsikossa on levinnyt tietona suusta suuhun, se on vaikuttanut minun kohteluuni yksi ihminen kerrallaan ja olen hyvin toivottomassa tilanteessa itseni kanssa.

Olen vuosia jo ollut oikeassa sen asian suhteen, että todellakin inhoan ihmisiä, inhoan sitä semmoista tapaa kohdella muita huonosti, inhoan huonoja käytöstapoja aikuisilta ihmisiltä ja ennenkaikkea sitä, että jättävät tärkeät asiat kertomatta minulle, jonka työhön tieto vaikuttaa. Kärsin tiedonpuutteesta siis, kärsin siitä, että minun ohi suunnitellaan asioita ja oletetaan, että teen sitten asioita kuten he sanelevat ilman, että minulla olisi omaan työhöni mahdollisuus vaikuttaa. Olen tottunut tekemään yhteistyötä ainakin silloin, kun samaa työtä tekee useampi ja yhdessä.

Olen tottunut edes siihen vähään, että perusasiat perehdytetään, vaan ilmeisesti nyt kenellekään ei käy mielessä se, että en ole samanlainen kuin ne muut, jotka ovat tuota samaa paikkaa ja työtehtävää tehneet aiemmin. Yritin alkuun pyytää edes sitä perehdytystä, kenellekään se ei ollut tärkeää ja niinpä olen edelleen ilman asianmukaista perehdytystä ja yritän selviytyä omin nokkineni. Se jo itsessään ahdistaa ja saa mielen matalaksi.

Yritän ajatella kuitenkin ahdistuksen lieventämiseksi hyviä puolia. itse varsinaista työtä, jota minulta nyt ollaan ikäänkuin mattoa vedetty alta pois ja en ole sen antanut vaukuttaa itse työhön, paitsi että teen vain sen vähimmän, vaikka enempäänkin olisi rahkeet. Ihan kuin minun työntekoa olisi jopa hankaloitettu jotenkin, tehty mahdottomaksi suoriutua täysillä ja iloisin mielin.

Eli, itse työ on pelkkää positiivista ja palaute on välitöntä ja tuloksellista. Siitä saan olla iloinen ja se tukee omaa käsitystäni omasta ammattitaidosta toimia tuossa työssä. Palkka on myös semmoinen, jonka mielelläni huolin kuukausittain tilille ja olen ilman yhteiskunnan tukia enemmän kuin mielelläni. Joskus opin myös jotakin uutta, kuten edellisellä viikolla ja osa työtovereista on loppujen lopuksi myös ihan siedettäviä, ainakin luulen niin.

Onkohan käynytkin niin, että muutaman mätämunan takia sitten koen asiat kuten koen. Kaikki ei ole pelkästään omaa syytäni, ja jos toiset tekevät asioita kuten tekevät, se ei ole minun syyni. En voi vaikuttaa siihen millaisia valintoja toiset tekevät omassa työssään, se on jokaisen omaa valintaa tosiaan.

Onko minun pakko sitten alistua? Sitähän uskoisin monen yrittävän tuon otsassa olevan leimani vuoksi? Jos kuku kuvittelee leiman vuoksi voivansa kohdella minua kuin ääliötä, tekee tosin itsensä sillä ääliöksi myös?

Osaan olla näkemättä, osaan olla myös kuulematta ja välittämättä. Ja ilmeisesti minun tarvitsee niin myös toimia jaksaakseni jatkaa tuossa työssä leimasta otsikossa huolimatta.

Tänään ahdistukseni ylitti kaiken sietokykyni ja päivä oli piloilla jo ennenkuin se ehti alkaakaan. Sain omituisen kipukohtauksen toiseen kylkeeni, jonnekin selän puolelle. Onneksi se helpotti nopeaan ja ehdin jo miettiä kaikenmaailman skenaariot siitä, mitä kohta kohta tapahtuu, kun kipu oli niin kovaa.

Ahdistus myös väsyttää suunnattomasti ja otin päivällä torkut, tietäen että on jaksettava äitiyden velvollisuuksia lasten harrastusten myötä. Samalla sain kerrottua miesystävälle siitä, kuinka olen menettänyt kehooni yhteyden, jonka terapeutti totesi kovin sanoin.

Loppupäivä menikin sitten ihan mukavasti ja ahdistus alkoi helpottaa, kun muistin hengityksen, kiinnitin siihen huomioni, nukahdin hetkeksi ja pääsin liikkeelle. Masennukseni tai jokin on uudelleen valtaamassa minussa alaa, huomaan sen siitä, miten en jaksa tehdä mitään. Olen koko ajan kovin järkyttyneessä olotilassa, kehollisesti. Haahuilen jälleen kykenemättä oikein tekemään mitään järkevää.

Exä aiheutti myös viesteillään hämminkiä yrittäen sekoittaa pakkaa jälleen, onneksi siinä onnistumatta. Vuorovaikutus tuli jälleen mieleeni ja se kuinka huonolla tolalla se on siellä kodissa. On se jännä, miten lapsi ja lapset eivät tiedä mitä toisen tekee ja onko joku kotona vaiko ei ja onko esimerkiksi isä kotona vai töissä jne. ALuksi luulin heidän pelleilevän kustannuksellani, vaan kyllä he ihan tosissaan olivat, etteivät tiedä mitä siinä kodissa milloinkin tapahtuu ja se todella surullista lapsille. He joutuvat omin nokkineen elämään isänsä luona, ilman tietoa tai kiinnostusta siitä, missä aikuinen mahtaa olla jne. Samaa viestiä olen kuullut lapsilta toisinkin päin, he sanovat ettei isää kiinnostaa, missä lapset ovat, ja saavat tehdä ja olla miten huvittaa ilman, että isä olisi tietoinen lastensa elämästä ja menoista. Surullista ja niin säälittävää ajatellen lapsia, jotka kuitenkin tarvitsevat aikuisen läsnäoloa ja aikuisen kiinnostusta elämässään.

Noh, sekään ei ole lasten terveyttä ja turvallisuutta uhkaava eli henkeä uhkaava tekijä, joten siihenkään ei ole mahdollisuutta saada apua. Vain siis jos lapsilla on pyssy ohimolla tai isä tekee konkreettisesti lapsille jotakin, heillä on mahdollisuus saada jotakin apua. Siihen asti kaikki on normaalia toimintaa. Joten olkoon niin.

Pääsin hieman jaloilleni ja yllätyin itsekin, kuinka olikaan helppoa olla jo tutuksi tulleessa seurassa. Vaikka ulkopuoliseksi koenkin itseni, siltikin ihmisiä yhdistää ennenkaikkea vanhemmuus, ja siinä olen tutussa ominaisuudessa, äitiydessä. Ahdistukseni helpotti ja unohtuikin kokonaan ja nyt mietin jo, että oliko tuo ahdistumiseni turhaa kenties?

Ei ole, tiedän ja saman ahdistuksen kanssa todennäköisesti palaan huomenna kotiin töistä. Se alkaa jo varmaan heti aamusta, joutuen toteamaan, etten ole kovin toivottavaa seuraa kenellekään. Ahdistus palaa sillä hetkellä, kun ymmärrän aamusta taasen sen, miten minua katsotaan ja miten minua kohdellaan. ja kun ymmärrän pysyä poissa näkyviltä jälleen yhden työpaivän ajan.

Olen jo unohtanut toiveeni siitä, että olisin voinut opetella olemaan ihmisten kanssa, oppia tuntemaan uusia ihmisiä jne. Minuun herää aina kovin ikäviä tunteita toisten ihmisten sanattomastakin viestinnästä, samoin kuin siitä, kuinka he puhuvat keskenään ja lopettavat puheensa mikäli ilmestyn paikalle ja syntyy kiusallinen hiljaisuus ja se jatkuu kunnes ihmiset poistuvat tilanteesta kuka minnekin. Tuollaisen toistuttua useamman kerran, olen oppinut jo välttämään menoa sinne, missä kuulen jutustelun olevan kiihkeimmillän ja käännyn kannoillani mennäkseni jonnekin muualle.

Minun on todella vaikeaa tutustua kehenkään ja en itseasiassa edes uskalla muuhun kommunikointiin kuin pelkästään itse työhön liittyvään. Elämässäni ei ole oikeastaan mitään ihmeellistä kerrottavaa, en koe tarvetta jakaa omaa tylsää ja väritöntä elämääni kenenkään kanssa, liian henkilökohtaista tosiaan. Elämäni, on melkein yhtäkuin ajatukseni jos ei lasten viikkoja oteta lukuun, jolloin elän kuten kuka tahansa äiti arkipuuhineen.

Alkuun yritin jopa puhua, kommunikoida ja huomasin sen olevan vaikeaa ja ketäänhän ei kiinnosta. Sitten kun joku muu kertoo sanatyylistä asiaa, niin siihen sitten lähdetään mukaan. Ja kun niin tapahtuu useamman kerran, en ole enää halunnut avata suutani ja tulkitsen asian niin, että mattimaijan lapsen flunssa on puhuttava läpikotaisin, minun lapsen flunssaa ei noteerata ja itselleni tulee olo, että anteeksi kun rohkenin avata suuni ja yrittää puhua jostakin.

Taannoin osallistuin keskusteluun, en tiennyt ollenkaan sisäpiirin vitsistä, jota viljelivät joka käänteessä tai niin se asia minulle näyttäytyi. Ja kerran sitten kauhukseni tajusin, ettei ollut vitsi ollenkaan ja olinkin loukannut ilmeisesti jotakin ihmistä ihan päin naamaa puhuen omien lasteni kokemuksista. Järkytyin, en olisi koskaan voinut kuvitella löytäväni itseäni semmoisesta tilanteesta.

Olen kokenut joitakin kovin nöyryyttäviä hetkiä, joissa olisin tahtonut lähteä itkien kotiin. Yleensä joku on tehnyt oman työni tyhjäksi ja osoittanut minulle oman paikkani arvoasteikossa, tuossa näkymättömässä hierarkiassa. Olen pyrkinyt itse tekemään kaikkeni, etten vahingossakaan astuisi kenenkään varpaille, etten vahingossakaan myöskään alentuisi miellyttämään ketään pelkästään miellyttämisen vuoksi, kuten olen ennen pyrkinyt tekemään. Olen aiemmissa suhteissani pyrkinyt olemaan avuksi, helpottamaan toisten työtä, jne sellaista normaalia peruskohteliaisuutta ja toisten huomaavaisuutta oman työn lisäksi. Nyt en sitä enää tee, vaan vain sen, mikä on ns. pakko tehdä. Vain sen vähimmän, mikä kuuluu työhön.

Noh, kello on jo paljon ja nukkumaan on mentävä, jotta jaksan aamulla herätä. Pari edellistä yötä olen saanut nukuttua ihmeen hyvin, ihmeen sikeästi. Ja uskoihin siihen auttaneen tietyt asiat ihan käytännössä. keho tuntee olonsa turvalliseksi lämmössä, joten villasukat ja koko vaatekerta uniasuna ja paksu peitto on auttaneet paljon. samoin hengittäminen syvään on auttanut nukahtamaan nopeammin....