Yritän olla lukematta ihmisiä, siltikin minussa herää aina jonkinlaisia tunteita itseeni. Tätä ilmiötä on kovin vaikea edes yrittää selittää . Toiset ihmiset siis jo pelkällä olemuksellaan saavat aikaan minussa erilaisia tunteita. Ja itse sitten toimin ilmeisesti niiden heränneiden tunteiden pohjalta sitten? Tai heränneiden fiilisten, sille ei ole parempaa sanaa olemassa nyt.

Olen opetellut vuosien aikana kysymään, jos epäilen yhtään itse tehneeni jotakin sopimatonta tai väärin tai jotenkin hassusti jos se toinen ihminen on kohdellut minua yhenäkin erikoisesti tai normaalista poikkeavalla tavalla. Sitä en osaa sanoa, onko kysymisestä sitten ollut mitään apua omaan olooni, kun useinkin vastaukset on olleet epämääräisiä mutinoita.

Tiedän olevani ooikeassa suurimman osan aikaa "lukiessani" ihmistä, kehonkieli ei valehtele, vaikka suu muuta puhuisikin. Syntynyt ristiriita aiheuttaa sitten sen, että uskon kehonkieltä ennemmin ja toimin itse sitten sen tiedon mukaisesti. Toimintani on jokseenkin liian automaattista, ja vetäytyminen pois ihmisten seurasta, joiden kanssa ei synkkaa on siis myös automaattista, samoin semmoisten ihmisten välttely on automaattista.

Tänään huomasin kokevani lievämuotoista ahdistusta taukojen lähestyessä. Yritän parhaani jo pelkästään siinä, että jokainen päivä ylitän sietokykyni sosiaalisten tilanteiden pelkoni kanssa ja sitten koen monta monituista pettymystä, koska vaikka yritän parhaani, se ei lähestulkoon aina riitä.

Lievä on ehkä vähättelyä. Jotakin tapahtui jälleen minussa edellisten viikkojen aikana ja olen palautumassa jälleen omiin typeriin uomiini ja positiivista muutosta ei tapahdukaan. Minua laitetaan ns. ruotuun, teen ehkä tietämättäni asioita, jotka rikkovat heidän omia kirjoittamattomia sääntöjään liittyen vaikkapa ihmisten luokitteluun siitä, kuka on ns. ylempänä ja kuka alempana sosiaalisessa statuksessa? Ja itse en näitä tämmöisiä ole koskaan ymmärtänyt tasa-arvon nimissä, ihmisiä kaikki ovat ja sen pitää riittää oli paikka mikä tahansa. Jokainen tekee ihmisenä samat perusasiat ja samat perustunteet jne. ovat jokaisessa, kenellään ei ole ihmisyyden kannalta parempaa eloa kuin toisella. Osa kiusaamisistahan perustuu juurikin tuohon, että jollain ihmisellä on todellakin suuren suuri tarve näyttää olevansa jotakin toista ylempänä arvoasteikolla kuin se toinen ja sitten kohtelu on sen mukaista. Kukaan ei suostu myöntämään semmoista, vaikka käytös sitten kuitenkin kielii ylemmyydentunteesta, kehonkieli kertoo jälleen sen, mitä suu ei sano.

Yritän itse sopeutua, perehtyä yksi virhe kerrallaan asioihin. Nyt vain huomaan sen muutoksen itsessäni, että alan olla kovin epävarma itsestäni ja siitä mitä teen ja uskon sen näkyvän myös omassa tekemisessä. Ikäänkuin motivaatio alkaisi kadota pikkuhiljaa. Pari viikkoa olisi mennytkin hyvin? Hyvin usein olen joutunut katumaan omia puheitani, siis olen yrittänyt osallistua ihmisten parissa puhumiseen ja lähestulkoon jokainen kerta olen tuumannut, että olisi sittenkin pitänyt olla hiljaa, en osaa enää edes puhua.

Olen miettinyt jälleen pitkiä aikoja omaa tapaani tehdä työtä, mietin teenkö oikein vai väärin ja jos teen väärin tai väärällä tavalla niin miten teen väärin ja miten sitten juuri minun pitäisi tehdä oikein? Oletukseni on, ettei aikuiselle ihmiselle kerrota suoraan, jos toinen tekee jotakin hassusti tai heidän mielestään väärällä tavoin.

Kohta olen kuin pingispallo sojoillen ympäri sinne tänne. Saan olla ihan rauhassa epävarmuuteni kanssa, apua en varmasti saa, vaikka erehtyisinkin kysymään. Saan ihan varmasti huomata, kuinka minua jälleen siedetään, ja ollaan jälleen kerran kiitollisia, kun jään pois ja työsopimus loppuu. Jatkoa on turha edes odottaa, koska minä olen minä, minussa on liikaa vajavaisuutta toimia minkäänlaisessa työyhteisössä. Aiemmat kokemukset ovat tehneet minulle sen selväksi, että vaikka työni teenkin hyvin, se ei riitä, jos muu porukka on sitä mieltä, etten ole sopiva heidän ylhäiseen joukkoonsa, olen liian erilainen? sopiakseni mihinkään yhteisöön.

On taas hurjaa huomenna aloittaa työpäivä, jo nyt mietin miten kestän huomisen ja pelkään jokaista tilannetta, joissa jälleen huomaan miten väärä ihminen olen ylipäänsä. Ainostaan kodissani voin elää ja hengittää ilman sen suurempaa pelkoa siitä, että minua joku arvioisi, arvostelisi, jättäisi omineen jne. Kotona on hyvä olla, koska nämä ihmissuhdepohdinnat rajoittuvat yhteen kuorsaajaan, ja kun sietokyky ylittyy tarpeeksi, tiedän mitä tehdä, eli voin pyytää poistumaan elämästäni aiheuttamasta lisää pahaa mieltä olemalla semmoinen tai tämmöinen ilman halua keskustella tai yrittää saada parisuhdetta aikaan.

Tänään mietin sitä, kuinka olen työntänyt jonnekin lukkojen taakse omat ikävät ajatukseni, oman pahan oloni. Pärjään, kun on jotakin muuta tekemistä ja muuta ajateltavaa ja olen liian väsynyt ajattelemaan mitään sen kummempaa. Olen siis jälleen siirtänyt syrjään omat tarpeeni ja oman toipumisen. Ja terapiastakaan ei ole mitään hyötyä, kun olen lukossa kaikinpuolin.

Niin on ollut koko elämäni ajan.