Tänään taas mietin, mitä jos irtisanon itseni sittenkin?

Suru siitä, etten koe hyväksi oloani työssäni, en missään työssä näköjään.

Mitä tänään tapahtui? En ymmärrä jälleen ollenkaan. Olen jotenkin sokea sille kaikelle mitä tapahtuu ns. kulisseissa työpaikoilla, en käsitä sitten mitenkään muiden ihmisten osuutta omassa olossani. En ymmärrä, miksi minulle tulee aina niin hiton kurja olo muiden ihmisten seurassa ja nyt myös kun olen alkanut välttemään muiden kohtaamista. En pysty enää edes silmiin katsomaan ketään ja kuljen seinän vieriä pitkin, koska en enää tiedä, hyväksytäänkö minua joukkoon ollenkaan. Ilmeisesti ei ja olen nyt saanut siitä tuta.

Olen outo, olen omituinen ja en osaa olla ihmisten parissa. Omat tunteeni on vaihdelleet pakokauhusta suoranaiseen pelkoon tämänkin päivän aikana ja on ihan hirveä olla kehossani työssäni. Järjellä en enää voi selittää niitä tuntemuksiani, joita koen pitkin päivää. Syy löytyy itsestäni, sen tiedän.

Sitä en voi tällä hetkellä mitenkään hyväksyä, että olen tuhoutunut niin täysin ihmisenä, etten kykene olemaan enää työssä, missä on muita. Kärsimys on hirveä kokemus minulle ja sitä kestää koko päivän, illalla olen sitten niin väsynyt ja itkuinen ja nyt myös masentunut, koska olen tällainen epäkelpo ihmisenä.

Kaikki se, mitä jokin aika takaperin jätin taakseni ja kuvittelin, että vihdoinkin olisi tilaa ja aikaa opetella olemaan uudelleen ihminen, huomaan ettei mikään ole muuttunut.

En jaksa tällä haavaa edes välittää miesystävästä, tai mistään muustakaan. Odotan, että pääsen nukkumaan. Ennen vanhaan olen pyrkinyt paikkaamaan omaa epävarmuuttani erityisesti yrittäen miellyttää muita ihmisiä, yrittäen näin alitajuisesti varmistua siitä, että olenhan ok, olenhan vertainen jne. Nyt en edes yritä semmoista, ja sekään ei taida olla hyvä.

Viime viikolla mieleeni hiipi ajatus viedä kahvipöytään suklaata, koska minulla oli hyvä olo ja halusin sen jakaa muiden kanssa. Autossa sitten tuumasin, että miksen vain söisi itse suklaan pois työviikon jälkeen, ja jätin herkut autoon. Olin itsekäs omasta mielestäni, mutta ei minun tarvitse ketään myöskään ns. lahjoa hyvälle mielelle herkkujen avulla.

Kun asioita ei voi tehdä pelkästään pelkkää hyvää hyvyyttään niin sanoakseni ja uskottelin itselleni, että niin toimien se olisi ollut juuri sitä toisten miellyttämistä ja hyväksynnän hakemista muilta ja sitähän en enää ole tehnyt vuosiin. Ja miksi siis nytkään?

Minua harmittaa hyvin suuresti se, että olen jälleen sulkenut suuni, sekin vähä minkä jo kykenin muiden kanssa kommunikoimaan on poissa. Nyt pääni on ihan tyhjä, oikeastaan en enää saa sanaa suustani ja kanssani alkaa olla kovin ikävä hiljaisuus, koska en itse osaa tai kykene puhetta aloittamaan. Kiitos oman epävarmuuteni ja kun hiljaista on, eihän kukaan kestä sellaista toistensa seurassa.

Minä kestän, itseäni ei haittaa ollenkaan, vaikkei kukaan puhuisi mitään minuutteihin. Mielestäni jokaisella on oikeus vaieta tai puhua jos niin haluaa valita. Ne muut eivät kestä hiljaisuutta, joka syntyy ikäänkuin väkisinkin ja siitä tilanteesta on sitten lähdettävä pois jollakin tekosyyllä. Ymmärrän.

Ymmärrän myös itseäni. En ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni, minulta puuttuu se jokin, joka saisi muut ymmärtämään minua ja sanomaani. Ja olen senkin vuoksi mielelläni hiljaa, en voi sanoa änkyttäväni, muttei puheeni ole kovin sujuvaa, eriyisesti jos aihe on jotenkin vieras ja moni aihe on kovin vieras itselleni. En katso edelleenkään televisiosta ohjelmia, ja sitten olen muutamia kertoja ylittänyt itseni ja yrittänyt sanoa jotakin ja olen heti kokenut itseni tyhmäksi ja saanut tuta sen, miten ketään ei kiinnosta ja ymmärrän olla jatkamatta sen enempää ja hiljenen.

Tänäänkin olen useampaan kertaan miettinyt olenko tehnyt jotakin väärin ja mitä jos olen. Olenko sanonut jotakin väärin ja jos niin mitä. Ja pohdinnoista huolimatta en näe mitä olisin tehnyt muille väärin tai sanonut väärin muille ja olen siis ihmetyksen vallassa lukiessani heidän kehonkieltään ja niitä hetkiä, kun huone hiljenee ja ihmiset poistuvat paikalta ja nykyisin myös olen huomaavinani sitä, että kohtaamistani myös vältellään.

Mietin edelleen, onko minussa mitä vikana, koska tämäkin on jo niin tuttu ilmiö, että ihmiset alkavat välttelemään seuraani. Mitä teen väärin siis? Edelleen pidän huolen hygieniasta, hinkkaan itseäni saippualla aamuisin ja pesen hiukseni. Vaatteeni vaihdan jokainen päivä, ihan jokaikisen vaatekappaleen. Käytän dödöä, pesen hampaani, ehostan kasvot ja kampaan tukan. Voiko minusta sitten siltikin lähteä jokin epämiellyttävä haju? joka karkottaa muita pois läheltäni ja välttämään seuraani? Haiseeko hengitykseni, vaikka mussutan tasaiseen tahtiin pastillia suussani, jonka pitäisi pitää suu raikkaana. Hormonini ovat sekaisin, koko kroppa on, joten voihan minusta tietysti lähteä jokin alkukantainen varoitussignaali, joka pitää muut loitolla? Mistä sen voi tietää?

Olen miettinyt, onko minulla toimintoja, joista en ole itse tietoinen? Ilmeilenkö? Näytänkö käsimerkkejä? Teenkö jotakin omituista ja omasta mielestäni en tee. Ainoa omituisuus on tosiaan siinä, että olen hyvin kankea suustani, ja minun vaikea puhua muille. Senkin teen kuitenkin, yritän ja omasta mielestäni kerrontani on asiallista. Voihan se toki olla, ettei suuni ulosanti ole oikeanlaista? Käytän vääränlaisia sanoja puheessani? Vääriä sanoja ? Mitä jos asiat merkitsevät minulle toista, kuin muille? sanat merkitsevät toista ? Luulen kuitenkin ymmärtäväni puheen ja luulen osaavani kieleni ja merkityksen.

Tulkitsen toisten ihmisten käytöstä itseäni kohtaan jatkuvasti negatiivisesti, koen sen negatiivisena myöskin. Onhan se nyt ilkeää, kun menen toisten seuraan, niin hiljenee ja sitten ihmiset poistuvat yksitellen. Sehän kertoo sen, ettei kanssani ole soveliasta olla, ei tulla nähdyksi. Ja sellainen tuntuu todella ikävältä ja mielelläni olen alkanut välttämään näitä tilanteita, ettei kenenkään tarvitsi tulla nähdyksi kanssani, tai kokea itseä kiusaantuneeksi kanssani.

En vain ymmärrä miksi ?Miksi en ole saanut kokea vielä tähän ikään mennessä työtä, jossa olisi hyvä olla? Miksi en ole saanut kokea työtoveruutta koskaan? Olen aina sellainen, että ihmiset näköjään katuvat kovin minun mukana oloa, oli se asia mikä tahansa. Olen siis suuri pettymys muillekin kuin itselleni.