Kävimme aamiaisella, koko porukka. Vähän jänskätti herätellä muksuja sunnuntai-aamuna kuuden jälkeen, josko lähtisivät mukaan ja ihme kyllä, kaikki saatiin mukaan toisenlaiseen aamun aloitukseen. Pelkäsin hieman, että kiukku ja ärrimurri estäisi teinien lähdön, vaan yllätyin positiivisesti ja kukaan ei edes kiukutellut yllättävää tilannetta.

Muutama muukin lähteminen on ollut jo normaalia ja olemme välttyneet lähdön hetkillä ilmenevästä kiukusta, joka on ennen jopa estänyt koko porukan lähtemiset. Tuo ilmiö juontaa juurensa kaukaa ja on lasten isän esimerkkiä lähtemisistä. Lasten isä aina oli lähdössä mukaamme joka paikkaan ja juuri ennen lähtöä tämä isä sai aina kamalan raivonpuuskan, jonka jälkeen emme päässeet lähtemään ja sovittu meno piti perua. Sillä ei ollut väliä, oliko lähdön syynä hautajaiset, häät tai jokin muu järkevä syy kodista poistumiseen, lasten isä sai aina raivokohtauksen välittämättä siitä, mitä toiset ajattelivat siitä, ettemme tulleetkaan kutsuttuina sitten paikan päälle. Nyt kun mietin, niin uskon ja luulen lasten isän myös selittäneen, että minä olisin tuolloin aikanaan estänyt lähtömme ja emme ole siksi päässeet paikanpäälle milloin minnekin piti mennä. Joskus pidin pääni ja lähdimme, vaikka tukka repaleina, naamat itkettyneenä jne yksin ilman lasten isää, mikäli hän ei ollut ottanut minulta auton avaimia tai jotakin lapsista otteeseensa ja alkanut uhkailla tekevänsä jotakin pahaa lapselle, jos lähden.

Jokatapauksessa nuo lasten isän kanssa lähdöt olivat jokainen kerta yhtä itkua ja hammastenkiristystä sekä kauhunsekaista sortoa. Joskus pääsimme lähtemään ja joskus emme ja lapset harrastivat samaa vielä vuosikausia eron jälkeenkin ja tuo käytös lapsilta on useinkin tehnyt mahdottomaksi lähteä ylipäänsä minnekään koko porukalla, koska tunnelma on ollut mikä on eli inhottava ja kiukkuinen ja epäilevä jne lasten taholta ja itseltäni on myös mennyt motivaatio siinä kohtaa lähtemiseen, kun jokainen lapsista oli toinen toistensa kimpussa ja vihaisina kykenemättömiä edes kuuntelemaan mitään.

Ja tänään uskalsin lapset herättää lähtemään aamiaiselle, ihan huippua ja kukaan ei kiukutellut tai mitään muutakaan negatiivista.

Paljon on jo tullut asioita tavoitteena normaali elämä. Sitä kohti, ihan pieniä askelia kerrallaan. Se on vaatinut vuosien työn minun kodissani ja hyväksymisen myös, ettei isällä ole samat tavoitteet tai muutoinkaan samat ajatukset lasten hyvinvoinnin kanssa. Siltikin, lapsilla on myös paljon jäänteenä traumoja epänormaalista ja niitä sitten purkautuu jos jonkinlaisina juttuina molemmissa kodeissa.

Olen uskonut sen, että lapselle riittää elämässään se yksi täysipäinen ihminen, johon he voivat turvautua elämässään ja olen heille ollut tämä ihminen äitiyden roolin lisäksi. Olen ollut heille se kallio, kun ympärillä on myrskynnyt, se satama, jonne ovat tulleet turvaan ja lepäämään jaksaakseen jälleen osan matkaansa toisaalla.

Itseltäni tuo on vaatinut paljon, paljon uhrauksia laittaessani lapset etusijalle elämässäni ja heidän hyvinvointinsa. Olen pitänyt ensinnäkin arjen vakaana, vastapainona isänsä toilailuille ja epäsäännölliselle elämälle. Olen ollut lapsille läsnä ja valmiina heidän tarvitessaan aikuista rinnalleen, sekin vastapainona isänsä poissa-olevuudelle niin työn kuin arjenkin muodossa. Lasten isä ei kykene olemaan läsnä lapsilleen edes, hän vetäytyy lasten luota pois, ihan samoin kuin on tehnyt aina. Olen mahdollistanut lapsille niin paljon normaaleja juttuja ja tehnyt toisin kuin isänsä, joka tietentahtoen pyrkii vahingoittamaan ja tekemään kiusaa lapsilleen kaikin kuviteltavin keinoin ja estämään lasten normaalia elämää.

Lasten isää ei kiinnota muu kuin lapsista saatu hyöty, raha. Se on tullut selväksi jo ennen eroa ja tämä ihminen ei kykene ymmärtämään lasten jatkuvia tarpeita missään muodossa. Hyväisäroolin hän vetää moitteettomasti valjastaen mukaansa tällöin myös äitinsä kuvioihin mukaan. Muutoin sukulaiset eivät kiinnosta isää, ellei hyödy heistä jotenkin. On ollut sääli lapsia kohtaan, miten heidän molempien sukujensa isovanhemmat ovat jääneet pois heidän elämistään, molemmilla puolilla on paljon sellaista, mihin lapset eivät halua mukaan tai eivät halua nähdä sellaista ja se on ihan ymmärrettävää, en itsekään pidä sellaisesta henkisestä painostuksesta ja väkivallasta, jota esimerkiksi lasten isän äiti harrastaa omia lastenlapsiaan kohtaan. Kuka aikuinen tuomitsee lapsen normaalit asiat? Kuka moralisoi ja ilmaisee itkien miten väärä koko lapsi on, kun ei kykene miellyttämään ja olemaan sellainen kuin mummonsa haluaa lapsen olevan? Kun lapsi saa olla lapsi ja olla kiinnostunut omista intresseistä lähtien asioista, eikä niinkuin mummonsa sanoo tai haluaa... Entäpä, millaiset traumat jää lapselle isovanhemmasta, joka repii korvanlehdestä lasta ja käskee tekemään kaikkea sellaista, mikä on lapselle vierasta ja outoa sekä lapsi on kotonaan oppinut, että on jopa epterveellistä, vaan mummon luona on pakko, koska mummo alkaa itkemään lasten nähden ja syyllistämään lapsia, kun ei jokin asia esimerkiksi ruokapäydässä maistu lapselle, joka ei ole tottunut semmoista suuhunsa laittamaan ja kun maha tulee erittäin kipeäksi ja päätä alkaa särkemään sekä allersioita mummo ei ole koskaan kunnioittanut, hänelle ne on vain huuhaata ja ei ole aiemmin lasten ollessa pieniä ymmärtänyt, mistä esim. hirmuinen märkivä ihottuma johtui ja syötti lapsille vain lisää niitä aineksia, jotka olivat lapselle aiheuttaneet oireet.

nykyisin lapset kieltäytyvät itse tapaamasta toista isovanhempaansa monien ikävien syiden vuoksi. He eivät kestä sitä ikävää syyllisyyttä, jota mummonsa heille aiheuttaa, koska he eivät kykene olemaan ja miellyttämään mummoaan oikein mitenkään päin ja mummo on kuin keskenkasvuinen lapsi omien tunteidensa kanssa itkien lapsille sitä, etteivät he ole sellaisia, kuin mummo toivoo ja haluaa lasten olevan.