Flunssa yrittää hiipiä hyvällä menetyksellä kehooni, vetämätön ja uupuunut olo. viime yö meni painajaisten merkeissä yllättäin ja olo oli kovin ahdistunut kesken unien heräämisen jälkeen. Unen tunnelma hiipi pitkin päivää mieleeni salakavalasti. Liekö syynä flunssa vaiko iltainen unitee, jota hyvin harvoin jaksan muistaa nautiskella.

Pitkä odotus on nyt kannattunut, ja tulevan terapeutin yhteydenotto piristi entisestään mieltä, aloitan jo tällä viikolla monivuotisen terapian. Kerroin asiasta myös aloittaessani työtä esimiehelle ja käynnit virka-aikaan onnistuu myös, vaikka olen itsekin töissä. Ihan huippua, palkatontahan se aika on, mutta uskoisin kannattavan joka tapauksessa. 

Syön suklaata ja toivon väsymyksen hellittävän, turha toivo kuitenkin ja seuraava toive onkin sitten ajoissa nukkumaan meno. Eilen tuokin meni myöhään, kuten pari edellistä viikkoa jo muutenkin. 

Ja aamulla mietin kaksi kertaa lähdenkö töihin vaiko en, koska olo hyvin ilkeä. Kuumetta ei ollut, joten buranan voimin sitten tämäkin päivä ja jokseenkin jaksoin koko päivän.

Tänään ei herännyt kovin kummoisia ajatuksia työmaalla. Ainoastaan viimeviikkoinen pieni ohjeistus minulle asiasta jota en millään voinut tietää ja asian esittäjän ääni kaihersi mielessäni, kuten koko tilanne ylipäänsä ja sitten se, millä tavoin reagoin anteeksipyydellen ja kiitellen uudesta ohjeistuksesta ovat pyörineet mielessäni. Pitäisi jo osata päästää irti siitä, vaan jotenkin minusta tuntui silti tilanne oudolta. Tämä johtuu itsestäni, tiedän. Asiassa ei ole mitään ihmeellistä tai siis olisi jos ja kun siinä tilanteessa olisi ollutkin joku muu kuin minä. Otan kaiken jotenkin raskaammin ja henkilökohtaisemmin kuin kukaan muu tai niin ainakin oletan tällä hetkellä. 

Onneksi olen oppinut hillitsemään itseni ja olen oppinut kohteliaasti ilmaisemaan itseäni, aikanaan minun vastareaktioni olisi ollut jotakuinkin toisenlainen ja olisin saattanut tahtomattani omalla reagoinnilla saadakin aikaan lihavan riidan tyhjästä. Nytkin pieni piru istuu olkapäällä ja sai minut toimimaan hieman pilke silmäkulmassa, ja voisin veikata jonkun ottavan herneen nenään harmittomasta teostani oman henkilökohtaisen asiani kanssa. Se jää nähtäväksi.

Unohteluni kertoo minulle, että mikään ei saisi häiritä normipäivärutiineja, joita työssäni on paljon. Heti kun jotakin poikkeavaa tai yllättävää käypi, huomaan unohtavani jotakin normiasioita. Tämä on seurausta uupumisesta, ja siitä ettei aivot toimi oikeasti täydellä teholla, siihen menee vielä pitkä aika, että kykenen ylipäänsä toimimaan normisti ja ilman ns. päivittäisiä rutiineja tai olemaan menemättä pasmat sekaisin, kun tapahtuu yllättäviä käänteitä työssä.

Kotona jo pystyn jotenkuten sopeutumaan nopeastikin yllättäviin tilanteisiin jäätymättä ja ahdistumatta. Vielä vuosi takaperin en olisi siihen kyennyt ja olen huomannut, että kesän aikana on tapahtunut paljon toipumista monessa asiassa ja pää pelaa jo jokseenkin normaalisti.

Olen kuitenkin iloinen uudesta työnkuvastani, työ sopii minulle oikein hyvin kaikinpuollin ja olen hyvin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin pärjään itse työssä. Ihmissuhteet on sitten kinkkisempi juttu ja yritän parhaani ja toivon sen riittävän. Pieni etäisyys ihmisiin on kuitenkin pakko pitää, se on hyväksyttävä, että se on osa minua, samoin uskoisin joutuvani vielä sosiaalisissa tilanteissa lujille, mutta olen opetellut nyt toisella tavoin tarkkailemaan ihmisiä ja heidän suhteitaan, josko oppisin jotenkin sitä, kuinka ns. normaali-ihminen toimii työyhteisössä, siis sellainen, jota ei rasita elämän traumat ja pettymykset ja kaikenlainen muu negatiivinen kuorma.

Se vaan on jotenkin itselleni vaikeaa ymmärtää, kuinka joku toinen voi oikeasti luhistua näennäisen pikkuisen asian alle, tai että jostakin pienestä asiasta pitää tehdä elämää suurempi asia. Alan vasta ymmärtää itseäni ja sitä, että kaikki eivät ole samoin traumatisoituneet elämässään, ja todellakin minun näkökulmasta jokin asia voi olla minulle pikkuinen asia, mutta sehän ei ole sille toiselle ollenkaan samankaltainen kokemus, vaan se voikin olla hänelle juuri sillä hetkellä se suurin negatiivinen kokemus tai peräti ensimmäinen suuri pettymys elämässä ja tuntuu sille toiselle maailmanlopulta kärjistetysti. Ja minä saatan todellakin vaikuttaa kovin oudolta ja tunteettomalta, jos en kykene samaistumaan samaan minulle pieneen asiaan kuin maailmanloppuun, kuten se toinen ja olen todellakin toisen silmissä kovin tunteeton ja kova, kun en ole itku silmässä hänen kanssaan näin esimerkiksi. Näitä tilanteita olen elämäni aikana ollut todistamassa monia ja nyt vasta hämärästi ymmärrän. Omaan kokemusmaailmaani tosiaan mahtuu vaikka ja mitä, olen päässyt niistä yli jotenkuten ja jos en ole päässyt yli, minun on silti ollut opittava elää niiden asioiden kanssa. Ja vaikka en näytä tunteitani, se ei silti tarkoita, ettenkö tuntisi. Tunnen ja hyvin voimakkaasti tunnenkin, joskus jopa ihan fyysisesti tunnen toisen tuskan itsessäni tai vaikka sen, jos johonkuhun sattuu fyysisesti, se tuntuu omassa kehossa kovin selkäpiitä karmivana kokemuksena. Sama on tunteiden kanssa ja minulla on mennyt vuosikymmeniä oppia erottamaan omat ja toisten tunteet itsessäni.

Avioliiton aikana tosiaan opin sitten olemaan täysin ilmeetön jaolemaan näyttämättä sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, opin myös olemaan hiljaa, ja hallitsemaan itseni hyvin, niin etteiyksikään liikkuva osa minusta liikahda, ellen itse niin tahdo ja kehollinen olemukseni on siksi kovin jäykkä ja pysähtynyt. Olen opetellut uudelleen käyttämään kehoani ja elekieltä, jonka taidon olen unohtanut ja joskus onkin tuntunut kovin vapauttavalta olla kehollinen oma itseni.