Saanko loukkaantua ja pahoittaa mieleni toisten ajattelemattomista tölväyksistä? Vaikka tietäisinkin, ettei välttämättä tarkoita mitään pahaa, omaa tietämättömyyttään vain puhuu.

Hämmennyin jälleen yhden tällaisen töväisyn jälkeen, ihmettelin ääneen tuolle toiselle, miksi hän edes noin sanoi ja samalla murskaannuin itse. Samalla päässäni alkoi pyöriä kymmeniä ajatuksia siitä, mitä kaikkea tämäkin ihminen minusta kuvittelee ja luulee pelkän työhöni liittyvän pikkuseikan vuoksi. Se vaan ei näytä olevan ppikkuseikka, se on juuri se asia, mikä minut määrittää ihmisenä ja työntekijänä näköjään. Se luo muille mielikuvia minusta ja elämästäni, vaikkei yksikään niistä pidä paikkaansa. Se luo ennakko-asenteita ja ennakko-odotuksia ja nyt olen ollut huomaavinani myös, että minun työhöni ja rooliini työyhteisössä odotetaan minulta myös jonkinlaista viihdyttäjän ja pellen roolia, kuten edeltäjäni ovat olleet ja ja kun omalla kohdalla mikään näistä ennakko-asetelmista ei vain tule toteutumaan. En taivu pelleksi, en taivu myöskään tyhmäksi pompoteltavaksi tai en suostu olemaan mikään työyhteisön pelle, jollaisia siellä on kuulemani mukaan ollut aiemminkin. Olen nyt kuullut joitakin kertomuksia edellisistä samalla paikalla työskennelleistä ja minuun kohdistetaan näin samoja negatiisiasiakin odotuksia. Valitettavasti olen täyspäinen ja koulutettu ihminen, ja en ole mikään tyhmä, jos ammatillisesti pitää arvioida itseäni.

Minua yritetään kohdella huonosti, alentavasti ja tyypit eivät tunnu kestävän sitä, etten ole samanlainen kuin mitä edeltäjäni samassa työssä on olleet. En ole alkoholisoitunut, minulla ei ole valitettavasti elämänhallinnan kanssa ongelmaa, en ole epäluotettava, toivon yhteistyötä, jota he eivät selviästikään halua kanssani tehdä. En suostu olemaan työpaikan hölmö ja naurunalainen tollo, kuten edeltäjäni ovat tahtomattaan olleet. Kuulin jopa, että edeltäjäni oli säälittävä ressukka, jonka olisi pitänyt olla kiitollinen siitä, että oli saanut työtä ja säännöllisen elämän vuodeksi ja sitten ne alkoivat muistella miten oli haissut viinalle ja oli tehnyt sitä ja tätä työpaikalla. Samoin viime viikolla minulle vihjailtiin, kuinka minunkin pitäisi olla samanlainen ja kuinka he olettavat minulla olevan jotain ongelmaa vaikka alkoholin kanssa, kun alkoivat kertomaan omia toiveitaan juhlimaan pääsystä ja siitä, kuinka pieni nollaus tulisi tarpeeseen heille. Oli siinä taas naamat ihmeissään, kun tokaisin, etten käy juhlimassa ja en tarvitse semmoista nollausta ollenkaan elämässäni. En siis vahvistanut heidän olettamuksiaan ja jälleen kerran puhe tyrehtyi kokonaan.

Olen ammattilainen, ja teen työni asianmukaisesti ja ammattitaidolla. Tosin olen jo laskenut omaa tekemiseni rimaa huomattavasti, muutkaan eivät tee 100% täysiä omaa työtään, joten miksi minä tekisin. Vähempikin siis riittää. Turhaan väsytän itseäni, mikäli minulta ei odoteta ammatillista osaamista vaan jotain ihan muuta. Valitettavasti joutuvat pettymään suuresti minuun heidän odotuksiensa kanssa.

Nyt näyttää siltä pahasti, että perjantait ovat pahimpia päiviä työssäni. Ei riitä, että itse teen parhaani, jos kanssani on ihminen, joka ei haluaisi olla paikalla ollenkaan ja hänen ammattitaitonsa ei vain riitä siihen, mitä pitäisi tehdä. NO, onneksi minulla on aikaa pohtia sitä, että jäänkö työhön vaiko en. Ajattelin alkuun, että paikka olisi loistava vaan nyt kun alkaa näitä toisenlaisia asioita huomaamaan, niin en enää tiedä ollenkaan haluanko nöyryyttää itseäni jokaisessa päivässä kohdaten ennakkoluuloisia työtotevereita, jotka vihjailevat kaikenlaisista asioista ja olettavat niiden koskettavan minun elämää jotenkin, ollen niin väärässä kuin vain voi.

Tosin, työssä on myös paljon asioita joista pidän ja vaakalaudalle asettuu siis itse työ, vs työtoverit ja ilmapiiri kohdentuen minuun. Varsinainen työni on hyvin itsenäistä ja sitä se on lähestulkoon yli puolet ajasta ja se osa on parhainta ja saan paljon hyvää palautetta sen myötä, että homma toimii ja etenee hyvin. Sitten on tietysti vaakalaudalla informaatiopuute, eli minun työni ja se, etten tiedä mitä puhutaan tai sovitaan suoraan minun työnkuvastani ja siitä mitä milloinkin tehdään. Minua ei infota, ei ole edelleenkään perehdytetty toimenkuvaani ja lakkasin asian perään kyselemästä siinä vaiheessa, kun jokainen tyyppi siirsi vastuun aina seuraavalle tyypille. Kahdeksannen ihmisen kohdalla luovutin ja tuumasin, että yritän turhaan peräänkuuluttaa perehdyttämistä. Kyselen ja kerron sitten aina kun jokin uusi tilanne niin vaatii. On se hyvä sitten muuten syyttää minua jostakin, kun en ole tiennyt jotakin asiaa, vaan minun roolissa ei ilmeisesti sitten edes tarvitse kantaa vastuuta, joten tehköön sitten muut minunkin puolesta.

Perjantaina sain jälleen ikävän kommentin, jonka myötä pahoitin mieleni erään ihmisen taholta. Lause jäi soimaan päässäni ja se herätti minussa lisää kysymyksiä, minua ei siis pidetä ihmisenä ollenkaan tuossa työpaikassa. Korkeintaan siis jonakin työttömänä ja moniongelmaisena harha-laukauksena.

Olen nyt parin kuukauden aikana nähnyt, miten toiset ihmiset pitävät itseään jotenkin tasokkaampana kuin jotakin toista ihmisryhmää. Se on huvittava ilmiö, kun aikuinen ihminen katselee toisia pitkin nenänvartta ja tuhahtaa tai ignooraa kokonaan muka vahingossa toisen ihmisen, sen jota tämä pitää alempiarvoisena. Järkyttyneenä olen myös todistanut tilanteita, kuinka lapsellisesti voikin aikuinen ihminen, muka ammatti-ihminen kohdella toista ja hänellä on kuitenkin ns. valta-asema siihen toiseen nähden ja en enää ihmettele ollenkaan sitä, kuinka eräs ihmisryhmä saa omat traumansa näiden tyyppien koulinnassa.

Joo, minun ongelmani on tosiaan kokonaistilanne. Oma työttömyyteni on ollut omaa valintaani monien syiden vuoksi ja yksi suurimmista on ollut oma uupuminen juurikin epäsäännöllisiin pätkiin työelämässä. Samoin lasten äitinä olen aina laittanut omat lapseni etusijalle ja olen saanut olla kiitollinen siitä, että olen jäänyt kotiin silloin kun lapseni ovat sitä tarvinneet eniten, vaikka se onkin tarkoittanut taloudellista kurjuutta. Vaan lasten hyvinvointia ei aina voi paikata hyvällä taloudella ja rahalla. Olen myös kokenut hankalana tehdä työtä viranomaisasioinnin myötä. Yritin sitäkin, että kävin työssä ja yritin lasten asioita samalla selvitellä parhaani mukaan, vaan eipä siitä mitään tullut ja väsyin siihenkin. Väsyin myös siihen, etteivät lapseni kyenneet olemaan paria tuntia kauempaa omineen, joku ei kyennyt olemaan olemaan yksin ollenkaan, joku ei pärjännyt sisarusten kanssa jne. Ja puhelimeni pirisi jatkuvasti ollessani aikanaan työssä lasten yrittäessä selvitä muutamia tunteja yksin. Väsyin siihen ja koin hyvin hankalana keskittyä enää omaan työhöni, kun oli jatkuvasti tunne, että minun olisi pitänyt olla lasteni kanssa. 

Minulla oli kesällä kaksi vaihtoehtoa mielessäni. Joko hakisin itselleni pitkän sairausloman tai sitten yrittäisin lähteä takaisin työhön. Ja valitsin paluun työelämään. Ja nyt kadun sitä päätöstä jonkinverran. Ja toisaalta en kadu tippakaan.

Saurausloma olisi taannut minulle koko kehon hyvinvoinnin talouden kustannuksella, samoin tiukkuus elämässä olisi lisääntynyt, mutta oma hyvinvointi olisi parantunut. Valitsin kuitenkin paluun työhön, uuteen työnkuvaan ja täysin uuteen maailmaan. Palkka on hyvä, työ on itsessään mukavaa, pidän siitä. Oma henkinen hyvinvointi on kuitenkin vaakalaudalla työn puitteissä, koska koen asiat kuten koen ja ihmiset kuten koen. Samaa siis riippumatta siitä ,mitä teen ja missä teen. Ihminen on minulle vieras ja vaikea asia käsittää, varsinkin työyhteisössä.

Palkan myötä on moni elämäni asia helpottanut, samoin lasten tarpeiden huomioiminen on muuttunut helpoksi ja olemme saaneet elämäämme jopa pientä luksusta sen myötä, että olemme tottuneet pärjäämään hyvin vähällä ja nyt voimme sitten nauttia iha eri tavoin mukavista asioista, joita saa vain rahalla.

Jos nyt jaksaisin seuraavan vuoden tuossa työssäni, olisin kokemuksia rikkaampi, voisin tehdä yhden ammatinvalintaan vaikuttavan päätöksen tämän työn perusteella, koska kokemus. Ja voisin jatkoa ajatellen harkita tätä työtä sitten loppuelämäni työksi, minulla on kuitenkin kaikki tarvittava osaaminen ja kyky juuri tuohon työhön ja olen sitä kohti ilmeisen varmasti kulkenut ja hankkinut elämäni varrella kokemusta ja osaamista tähän nykyiseen työhöni. Tosin en voi vielä edes kuvitella, että tekisin vuoden päästä samaa, tai miksei? Kaikkihan on mahdollista kuitenkin.

No, paljon hyvää kuitenkin. Ja samanverran huonoa ja siinä on vain yritettävä tasapainoilla. Ehkä  terapiassa voinn myös tätä pohdintaa jatkaa ja saisin jotakin apua ymmärrykseni lisääntymiseen myös tämän asian kanssa?