Viikonloppu oli ja meni. Nopeasti jälleen, kuten viimeaikoina. Tein keväällä unelmakarttaa ja eilen löysin sen hautuneena kaapin pohjalle ja kas kummaa, moni asia oli ikäänkuin toteutunut tai toteutumassa. Ajattelin tehdä uuden, jos jaksan ja muistan lähiaikoina.

Työssä olen ottanut nyt iisisti, siis niin etten edes yritä parastani, teen juurikin sen vähimmän ja se saa luvan riittää. Miksi tuhlata energiaa asioihin, kun voi ihan rauhassa chillaillakin, kuten minun odotetaan tekevän, olen sitten odotusten mukainen ja muut saavat olla tyytyväisiä. Haahuilen siis ihan kympillä ja voivat jatkossa todeta, että sellaisiahan ne kaikki on, sellaisia.

Oletten siis onnistuneet nyt ajamaan minut siihen katekoriaan, mihin alunalkaen minun pitikin kuulua, siihen työttömien ja laiskojen ja haluttomien kerhoon. Palkka on tietysti ihan sama, vaikken tekisikään sitä, mihin taitoni riittävät ja miksi suotta, Ei minulta odoteta yhtään mitään, ei ainakaan ammatillisesti työstä selviämistä, joten olkoon sitten niin.

Hymyilen tyhmästi ja livistän aina kun tilaisuus tulee, ja teen vain vähimmän ja annan muille mahdollisuuden levitellä käsiään.

En olisi kyllä koskaan arvannut, miten löukkaavalta ja nololta ja nöyryyttävältä voi ihmisestä tuntua työssään, tai no, eihän minun toimenkuvaani voi edes kutsua työksi. Kunhna nyt sitten olen täyden päivän hengailemassa jossakin ja tehden jotakin vähän sinnepäin, se riittää.

Elämä ei ole aina reilua, sen tiedän. Epäonnisen elämään kuuluu hyvin käsikädessä myös se epäreiluus ja kaikenlaiset vastoinkäymiset, niin se vaan menee riippumatta siitä, onko masentunut vaiko ei. Masennuksella ei ole huonon tuurin kanssa esiemrkiksi mitään tekemistä, ei sen kanssa, miten toiset ihmiset kohtelevat huonosti ja tarkoitan huonosti, sillätavoin huonosti, ettei kenenkään muun kohdalle samanlaista kohtelua hyväksyttäisi.

Ensivuonna samaan aikaan joku miettii samassa työpaikassa jotakin muuta, olin hetken iloinen ja tyytyväinen, kunnes raadollinen totuus valkeni silmieni eteen ja koen, ettei ole vaihtoehtoa, kuin hyväksyä asia. Olen leimani otsikkooni saanut. Ja nyt pitää enää todentaa todeksi heidän ennakko-asenteeseensa ja se, miten kaikki työttömät ovat samanlaisia. Tosin, parempaan en tähän pysty,

Koska en käytä alkoholia, en käytä päihteitä muutenkaan, minulla on säännöllinen elämä ja rytmit, teen velvollisuuteni ja muutoinkin olen aina ollut kunnon kansalainen, jos nyt ei tuota työttämyyttä ja traumoja ja ikäviä elämäntilanteita lasketa lukuun, jotka ovat syynä osin työttömyyteeni.

Olen kahden vaiheilla juurikin, voin tulla hyvin vihaiseksi jälleen tai sitten perinteisesti masentua ja alkaa hautomaan lisää ikäviä asioita. Jospa tällä kertaa reagoisinkin toisin? Työssä kohtasin jälleen tänään yllättävän tilanteen, mutta en nyt osaa oikein olla kiitollinenkaan, koska ihmisen toiminta pohjautui vain todennäköisesti oletukseen siitä, että työtön ihminen on köyhä ja se alkoi suuresti ärsyttämään minua ja vieläpä erikseen mainiten, ettei normaalisti toimi niinkuin nyt toimi. Jos olisin yhtään herkempi, saattaisin jopa loukkaantua ja vetää herneet nokkaani, vaan tapojeni mukaisesti mietin, miksi hän toimii niinkuin toimii.

Voi kun samanlainen tilanne olisi ollut silloin juuri heti eron jälkeen, kun oikeasti olinkin lasten kanssa avun tarpeessa ja en mistään saanut apua heille, kun jopa oma suku käänsi selkänsä minulle ja jätti kirjaimellisesti pärjäämään omin nokkineni ja selviämään kaikesta täysin yksin. Mietin vanhimpia lapsiani, joille on jäänyt ikuisesti mieleen sen ajan köyhyys, ja kun isänsä ei osallistunut milläänlailla lastensa hyvinvoinnin turvaamiseen. Nykyisin tilanne on hieman toinen, kun osa on jo omillaan ja isän vastuuttaminen lastensa hyvinvoinnista on alkanut tuottaa jonkinlaista tulosta ja lapsilla on vähän paremmat oltavat.

Mietin tänään, miten maailmassa, suomessakin on paljon lapsiperheitä, jotka olisivat enemmän avun tarpeessa kuin oma perheeni tänä päivänä, meillä menee jokseenkin hyvin, ainakin nyt, ja toivon tilanteen pysyvän samanlaisena tai parempanakin tulevassa.

Saan sentään kunnon palkan, työajat on hyvät siihen nähden, mitä ne voisivat olla ja kulutus on hyvin pientä, kiitos menneiden aikojen köyhyyden. Joten saan olla hyvinkin kiitollinen tämän päivän tilanteestani. Vielä tosiaan kun tuon pääkopan saisi ojennukseen niin, etten kokisi jatkuvasti kaikenlaista, mikä on suoraa seurausta pitkään jatkuneesta traumasta aiemmassa elämässä ennen eroa ja osin myös lapsuudesta johtuvista syistä.

Jonain päivänä ehkä sitten, toivossa on hyvä elää, vaikkei ikuinen toivo ainakaan omalla kohdalla ole mitään auttanut, päinvastoin oikeastaan. Ikuinen toivo paremmasta sai minut osin jäämään avioliittoon, sai minut sietämään ja uskomaan aina uudelleen ja uudelleen, että huomenna on parempi päivä ja unohtamaan eilisen.