Jos kaikki olisi satua, olisin onnellisena omassa kodissani ja nauttisin teetä omoan pöytäni äärellä, odottaisin lapsia kouluista ja kuskailisin harrastuksiin ja iltaisin viettäisimme onnellista perhe-elämää lomien soljuessa vuodesta toiseen jne. Vaan eipä elämä ole satua, ei sinnepäinkään.

Elämä on painajaista, jossa uni tuo helpotuksen ja unohduksen hetkeksi. Elämä on yksinäisyyttä, syvää yksinoloa, jossa on turha enää edes toivoa ystävää rinnalleen. Elämä on lohdutonta epätoivoa, kun jokin yllätys pääsee kodin ovesta sisään ja tuhoaa monen kuukauden säästöt ja siinä samalla unelmat, sitten kun joskus tai jonkun lapsen elämässä jokin asia mutkistuu lähes ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi ja lapsi kokee itsensä satuttamisen tai jotakin muuta helpottavan oloaan, kun äitikään ei voi auttaa...Elämä on kiusaa, henkilökohtaista vittuilua juuri sinulle ja sinun vuoksesi, koska oniin kauan, kuin olet hengissä, ärsytät jotakin ihmistä menneisyydestä. Elämä on kiusanteon todistamista lasten kautta, lasten kärsimyksen katselua, ja tietoa siitä, ettet voi auttaa lapsiasi ollenkaan. Elämä on oman parhaasi ylittämistä jokainen hetki, pelkäämistä ja jatkuvaa varmistamista, että edes jokin asia toimii tai menee edes jotenkin lähelle normaalia. ja pettymystä, kun mikään asia ei suju, niinkuin normisti pitäisi sujua.

Elämä on lasten ilonhetkiä, lasten onnistumisen kokemuksia. Lasten naurua, itkua, huutoa ja joskus tappeluakin, kun unohtuu se toisen ihmisen kunnioitus ja tapa kuinka toiselle puhutaan.

Missä ja milloin voin sanoa elämää omakseni? Kun aina on vain tämä koti, joka ei ole kotini, vaan vain paikka käydä tekemässä pakolliset arjen asiat. Yritän ja epäonnistun etsiessäni omaa elämääni, jota ei ole. Olen satoja kertoja hyväksynyt oman yksinäisyyteni, sen että elämäni on tämän näköistä ja muutosta ei tule. Ja se jos mikä on sitten puuduttavaa ja hitaasti kiduttavaa. En todella haluaisi elää yhtään sen pidemmälle, kuin lapseni tarvitsevat minua. Minun tehtäväni on heidän kohdallaan tehdä itseni tarpeettomaksi, niin että he myöhemmin selviävät omin nokkineen tässä pahassa maailmassa.

Olen sitkeästi jaksanut nähdä maailmassa jotakin hyvää, ihmisissä hyvää jne. Elämässäni hyvää ja kaikessa jotakin hyvää, ja nyt tuntuu, etten oikein jaksaisi sitä tehdä. Olen aikanani ollut kuplassa, johon paha ei päässyt ja olisin vieläkin siinä, tietämättä todellisuudesta ja siitä, että kiusaaminen on kiusaamista ja väärin. Tai, että ihmiset osaavat olla julmia ja ilkeitä toinen toisilleen, kun kuvittelin pitkälle aikuisikään asti, että jokaisessa ihmisessä on hyvää ja minä olen ansainnut kaiken sen pahan, mitä koin, että oli oma syyni kun kohtasin ja koin semmoista ja tämmöistä ikävää. Oli minun syytäni kaikki ja otin kaiken mukisematta vastaan, olinhan kuunnellut sitä samaa syyllistämistä koko lapsuuteni.