Olipahan omituinen tunnelma itselläni tänään. Taas. Yritän kuumeisesti selvittää, mistä johtuu omat ikävät fiilikset työssä ollessa. Ja miksi Koen toiset ihmiset niinkuin koen? Sitäkään en tiedä, kuinka ihmiset minut näkevät ja kokevat, palautetta ei tipu ja se on hyväksyttävä.

Käydessäni viimeksi terapeutin luona, hän arveli tunteideni ja pelkoni johtuvan traumasta, siitä että pelkään edelleen ihmisiä, koska minua satutettu läheisteni toimesta ja sitten sama pelko siirtyy pitkään jatkuessaan kaikkiin vieraisiin ihmisiin ja tuttuihin myös. Kuulosti omaaan korvaan ihan loogiselta ja samalla lohdulliselta, pelko satutetuksi tulemisesta ja kaikesta muusta. Tottahan se on, pelkään itse muita ihmisiä kovin paljon, koska en tiedä kuka seuraavaksi selkään puukottaa tai ajaa minut ns. selkä seinää vasten tai jollain tavoin nöyryyttää. Keho pelkää sitten myös fyysistä väkivaltaa. Enhän jossain vaiheessa elämääni ollut missään fyysisesti turvassa ollenkaan. Kotona sain turpiini tai minua nöyryytettiin ja alistettiin fyysisen väkivallan keinoin sekä sitten työssäni fyysistä koskemattomuuttani loukattiin päivittäin ja elin koko ajan jonkinlaisessa kriisissä koko ajan. Myöhemmin lasteni kasvaessa he myös alkoivat käydä minuun käsiksi isänsä tavoin.

Nykyisin olen jo saanut olla fyysisesti turvassa joitakin vuosia. Väkivallan kaikki muodot olen saanut pois kitkettyä omasta kodistani ja lapsistani heidän ollessaan minun luona. Huono kohtelukin on jäänyt pois ja se mikä on, kuuluu osana nuoren murrosikää sellaisella tavallisella minua kunnioittavalla tavalla ja sitten kohdistuu muihin sisaruksiin silloin tällöin jokaisella.

Tiedän tänäänkin hoitaneeni työni hyvin. Olen yrittänyt olla sosiaalinen, hymyilen kiltisti ja olen yrittänyt jopa puhua. Siltikin minulle herää aina tunne, että teen jotain väärin, sanon väärin tai jotakin muuta alan miettimään itsekseni. Pelkään niin kovin sitä, että loukkaisin toista, pahoittaisin toisen mielen, vaikkei se olekaan minun vastuullani, miten toinen reagoi asioihin tai tilanteisiin.

Huomaan silti sulkeutuneeni johonkin kuoreen, uudelleen. Huomaan olevani kovin epävarma itsestäni, epäilen itseäni ja kykyäni toimia ihmisten kanssa. pelkään muiden ihmisten kaikkia mahdollisia reaktioita, en tiedä mitä edes odottaisin muilta. Itseäni kohtaan omat odotukset on suuret, vaadin itseltäni liikaa ja vaikka yritän järkeistää ja höllätä, koen sitten tekeväni väärin silloinkin. Syyllistän itse itseäni koko ajan, vaikka tietäisinkin tekeväni oikein tai jotain.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Yritän hymyillä, yritän osallistua sosiaaliseen vuorovaikutukseen, vaan se on todella vaikeaa. Koen, etten osaa tuoda asioita esiin, en osaa puhua oikein. On parempi olla hiljaa, kuin yrittää sopertaa suusta jotakin. Olen taitamaton monissa asioissa, mitkä liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin ja hiljaa oleminen on todella parempi kuin yrittää. En osaa sitä sellaista hyväntahtoista hyvänpäivän jutusteluakaan. Yritän ja petyn itseeni, koska ymmärrän aina heti siinä samassa, että jälleen mokasin avaamalla oman suuni. Se tunne on todella nöyryyttävä. Häpeän sitten itseäni, koska tiedän sanoneeni jälleen jotakin väärään aikaan, ehkä väärin ja väärässä hetkessä. Kuitenkin koen, että ihmiset odottavat minunkin ehkä sanovan jotakin tai sitten ihan päinvastoin? En tiedä. Tunnen itseni tyhmäksi ja varmaan olenkin. Hiljaa olemalla olen kokenut olevani vähemmän tyhmä, aina oikeastaan.

Kirjoitan paremmin kuin saan yhtään sanaa suustani. Jokainen sana, jokainen lause on minun kohdalla suuren työn ja tuskan takana. Joskus on sitten se hetki, että unohdan kuka olen ja sen jälkeen saan sitten hävetä.

Olen ongelmainen, todellakin. Sosiaalinen taitavuuteni on kadonnut vuosien aikana kokonaan ja sen vuoksikin välttelen muita, sen vuoksi myös pelkään sosiaalisia tilanteita yli kaiken. Koska en saa järkevästi sanottua, mitä ajattelen, tunnen tai tiedän. Se on todella kurjaa.

AInoastaan oman perheeni kesken saan olla millainen olen. Muualla olen sitten jotenkin tyhmä ja taitamaton juuri sosiaalisten tilanteiden kanssa. Ja lisätään tuohon vielä oma epävarmuuteni sekä sitten se, etten loppujen lopuksi edes tiedä mikä tai kuka olen ja millainen olen. Se ei paljoa auta, jos muistelen sitä, millainen olin aikoinaan. Koska en ole se sama enää.

Semmoista tämä vuosikausien yksinäisyys sitten teettää. Ajattelin työn olevan mahdollisuus harjoitella näitä sosiaalisia taitoja, sehän ei onnistu kuitenkaan. En oikeastaan jaksa edes yrittää, en enää. Koen olevani jo liian vanha sellaiseen uudelleen opetteluun. Olen mikä olen, ei kai se miksikään muutu siitä?

Alkusyksyn hyvä olo on vaihtunut epävarmuuteen kaikin puolin. Itseäni inhottaa ja mietinkin, kuinka ihmeessä jaksaisin jatkossa? Vai onko minun parempi vain käyttää hyväkseni koeajan puitteissa suotu mahdollisuus irtisanoutumiseen ?Sitä ennen minun olisi kai oltava työvoimatoimistoon yhteydessä ja yritettävä kertoa, miksi en ole kykynevä työhön.