Jos jaksaisin uskoa itseeni yhtä paljon, kuin uskon omiin lapsiini voisi elämäni olla helpompaa. On kovin vaikeaa vain uskoa itseensä, kun en ole koskaan saanut kokea sitä, että joku uskoisi minuun tai minun kykyihini tai ylipäänsä mihinkään.

Olisiko elämäni mukavaa, jos luottaisin itseeni samoin kuin luotan lapsiini? Sekin kokemus itseltäni puuttuu, se, että joku ylipäänsä luottaa minuun, uskoo minuun itseeni. Miksi osaisin itse kohdella muutoin kuin sen, mihin olen koko elämäni oppinut? Kun en tiedä muusta.

Olen lakannut kaipaamasta oikeastaan yhtään mitään, paitsi kuolemaa ja lepoa. Toki hoidan velvollisuuteni tasan siihen asti, kunnes lapseni tarvitsevat minua. Sen jälkeen minua ei ole enää. Koko tämänhetkinen ja aiempi elämäni perustuu vain ja ainoastaan lapsille, äitiydelle. Muuta ei ole.

Hyvä äiti tekee sitä ja tätä, käy töissä ja hoitaa mukisematta kodin ja perheen. Huolehtii lasten kaikkinaisesta hyvinvoinnista ja siitä, että lapset pärjäävät jonakin omillaan. Ja minun tarkoitukseni päättyy sitten. Muuta ei ole tähän elämääni siunaantunut, ja tuskin muuta tuleekaan.

En kykene näkemään elämääni sitten joskus. En edes halua, koska en siedä ajatusta siitä, että olen yksin, pimeässä huoneessa ilman mitään kontaktia muuhun maailmaan. Uskon, ettei minulla ole tuolloinkaan ystäviä, tai edes yhtä ystävää. En saata lähteä yksin tekemään mitään asioita, kuten tänäkään päivänä, ellei työtä lasketa ja tiedä sitten onko minulla töitä enää tällä historialla, ja mitä vielä lasteni kanssa tuleman pitää ja joudun jälleen valitsemaan kotona olon, jotta turvaan lasteni psyyken edes jotenkuten ja kykenen olemaan läsnä, kun ja jos joku minua tarvitsee enemmänkin.

Minulla ei ole taloudellista turvaa, lapsillani on minusta henkivakuutuksen muodossa. Sekin on ihan hyvä pesämuna sitten joskus heille ja saavat itselleen jotakin minusta. Olen jo aikaa sitten tehnyt selväksi, mitä ja miten minut hoidetaan pois silmistä, kun sen aika on. Samoin kuin mummonsa, joka ottaa asian kovin usein puheeksi ja aina puheet kääntyy hautajaisiin. Kaikki me näköjään odotamme enemmän tai vähemmän kuolemaa, kiitos niille ihmisille, joiden olisi luullut voivan aikanaan auttaa ihmisiä elämään, vaan teatteria opetti pitämään yllä. Ja samaa teatteria sitten jatkoin myös avioliitossa ja osin sen jälkeenkin.

Enää en oikeastaan jaksa. Minulla ei ole mitään menetettävää enää, joten minun ei tarvitse välittää siitä, millaisen kuvan annan muille ihmisille esimerkiksi. Ja saa ihminen toivoa kuolemaa, jos haluaa. Tuntuuhan se kenen tahansa korviin ikävältä, jopa omaan korvaani, mikäli olen kuullut jonkun niin puhuvan, vaan se kun osin totta, että jos on ylämäkeen kulkenut koko ikänsä, tuulta vastaan ja aina myrskynnyt ja ei ole ollut mitään suojaa, niin kyllähän lepo aina on tervetullutta.

Pääsen olemaan rehellinen itselleni ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Saan sanoa olevani väsynyt elämään, kuten olen sitä ollut koko elämäni. Muistan miten olen toivonut sängyn alla, että tulisi kuolema ja ottaisi pois, kun oli niin kamalaa kaikki ympärillä. Samoin kouluikäisenä, yksin pimeässä kolkossa huoneessa toivoin yö toisensa jälkeen mieluummin kuolemaa, kuin sitä silloista elämää, mitä jouduin kestämään vuodesta toiseen, kunnes painajajiseni vaihtui omaan elämään ja jälleen toivoin verenmaku suussani, että kuolisin pois, kuin joutuisin yhtään enää pelkäämään henkeni puolesta ja myöhemmin lasten hengen puolesta.

Siltikin, olen tässä vielä. Ja olen niin kauan kuin tarvitsee. Vaikka minuuteni on tuhottu, persoonani on poissa, elän ja hengitän ja sinnittelen vain jotta lapsilla on äitinsä. Se tuntuu niin kurjalta tietää, että olen heille ainoa ihminen, johon he luottavat, ja jolta pyytää apua elämän karikoissa. Joskus olen toivonut, heillä olisi edes joku muu lisäkseni mukana elämässä ja sekin tuntuu olevan liikaa pyydetty.

Heidän isänsä on mikä on ja lapsilla on jokaisella omat haasteensa olleet isänsä kanssa. Yksi toisensa jälkeen on kokenut kasvaessaan saman kohtalon olla isänsä silmätikkuna, kuin minä aikanaan ja yksi lapsi toisensa perään on joutunut todistamaan isänsä silmitöntä vihaa ja katkeruutta, jonka isä on kohdentanut sitten lapsiinsa. Suhde isään on kuitenkin säilynyt, koska lapsilla on oikeutensa molempiin vanhempiinsa riippumatta siitä, millaiset vanhemmat on. Ja kun ei ole kyse hengenvaarasta eikä suorasta terveydellisestä uhasta niin lapsia ei voida auttaa ollenkaan. Näkymättömättömät vammat kun eivät näy, toisin kuin epämääräiset mustelmat, joihin olen saanut selityksen koiran puremasta ja kaatumisesta jne lapsilta itseltään.

Viikosta toiseen olen itse saanut kestää ja sietää lasten isän vittuilua minulle, lasten isä saa kyllä porskuttaa elämässään eteenpäin ja valitettavasti hänen osa on ollut tuhota minun psyyke lopullisesti ja niin, etten itse pääse jatkamaan elämässäni täysillä eteenpäin, en vaikka yrittäisin kuinka. Minun tehtäväksi on jäänyt sietää kiusaa lastaa isän taholta, ja kun teen kuten normaalit vanhemmat tekevät saan ikävää vittuilua lasten isän taholta siitäkin ja sitten hän ei muista lasten asioita minulle päin kuitenkaan.

Joka viikko joudun tekemisiin lasten isän kanssa vähintään tekstiviestein ja aina käy sama homma eli reagoin jotenkin ja koko toipuminen alkaa jälleen alusta. Minun on vielä vuosia siedettävä, mikäli haluan pitää lapseni elämässä mukana ja aioin olla heidän äitinsä. Sitten se loppuu, sitten ei mikään sido minua exään millään tavoin ja pääsen eroon yhdestä kiusankappaleesta, joka tosin on vannonut, ettei hän jätä minua ikinä rauhaan ja tulee kuulemma kuolemankin jälkeen kummittelmaan minulle ja sen uskon. Ex vannoin minulle, että olen aina hänen omaisuuttaan, josta hän ei koskaan laske irti, ei edes vaikka kuolema uhkaisi. Monotonisella äänellä aamu neljän aikaan tuollainen kuulostaa kovin oudolta, kun on ensin pitänyt väkisin hereillä, nipistellyt, potkinut, käynyt herättämässä lapsia kesken unien, pakottanut seksiin, itkettänyt ja puhunut ja vaatinut minua kertomaan asioita, samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja sitten kellon kuusi aamulla kaataa sängyn, koko parisängyn niin, että minä ja lapset tipumme lattialle kolisten ja lasten huuto ja itku on valtavaa ja jälleen hän karjuu pitämään lapset hiljaa, ettei tapahdu mitään kamalaa, jos hän hiljentää lapset itse.

Tuollaista oli elämäni yhdessä vaiheessa exän kanssa. Hän valvotti kuukausikaupalla minua öisin, katsoi väkivalta ja sadistisia elokuvia huudattaen tvtä niin kovaa, että kaikki ahdistavat äänet kuuluivat lastenkin huoneisiin asti ja sitten kävi aina hetken välein tarkistamassa, että minä en nukkunut ja sitten kömpi sänkyyn vaatimaan ja pakottamaan seksiin ja vielä valvotti kaikin keinoin, yl toisensä jälkeen. ja en saanut edes nukkua päiväunia. nyt jälkeenpäin olen saanut tietää, että manipuloinnissa hyvänä keinona käytetään ihmisen väsymystilaa hyväksi, jotta ihminen saadaan tiettyyn mielentilaan ja sitten hänelle voidaan alkaa käyttää tehokkaita keinoja mielen manipulointiin.

Mistä lie ex oppinsa saanut, elokuvistako vaiko jostain muualta? Kirjallisuutta ex ei koskaan lukenut ainakaan minun kanssa, miten lie sitten niiden muiden naistensa kanssa? Olen kuullut siitäkin, että tuollainen ihminen kehittää jokaiselle parisuhteelle oman identiteetin ja mukautuu aina senhetkisen kumppanin elämään taitavasti. Tämä selittäisi myös minun kokemukseni yhä oudommiksi käyneistä tilanteista ollessani avioliitoss, kun saatoin yllättää miehen kuuntelemasta vaikka jotakin omituista musiikkia, ja silloin hän siis yritti päästä sen toisen naisen elämään olemalla muka kiinnostunut samoista asioista kuin hänen valloitusyrityksetkin. Miksi minua ei huolestuttanut yhtään, vaikka löysin autostamme toisen naisen tavaroita, huulipunia, jne. Kysyin kyllä, mutta hölmönä uskoin selitykset, tai halusin uskoa vielä silloin.

Vielä en ole osaanut käsitellä omia menetyksiäni, en ole osannut edes surra eroa tai kariutunutta avioliittoa ja sitä, että kaikki olikin vain kulissia, valhetta ja olin vain esine toiselle, kirjaimellisesti.

En siis ole kokenut aitoa välittämistä, en aitoa rakkautta koskaan itseeni kohdistuen. itse olin palavasti rakasti, aidosti hämmentynyt, aidosti vihainen ja mitä kaikkea ja ex määritteli minut tunteideni kanssa mielisairaaksi hulluksi, joka käyttäytyy epänormaalisti, Uskoin jopa nuo exän puheet, enhän tiennyt oikeasta ja normaalista mitään ja opin peittämään omat tunteeni hyvin taitavasti ja nykyisin mikään ei kehonkielessäni todellakaan paljasta, mitä tunnen tai saatan mahdollisesti ajatella. Silmäluomikaan ei räpsähdä, jos en niin halua. Ainoa, mille en voi mitään on ikävät elohiiret...

Exän kanssa opin siis erehdyksen kautta, miten olla ja elää hänen toivomallaan tavalla, niin etten ärsyttänyt hätä ollenkaan tai ainakin kovin vähän ja sain olla jokseenkin rauhassa sillointällöin. Ex opetti minulle, ettei perheen sisällä ole kenelläkään yksityisyyttä, ei edes ajatusten yksityisyyttä. Ja jos satuin ajattelemaan väärin, ex rankaisi minua siitäkin, samoin sain kokea ikäviä, mikäli en ollut hänen mieleinen lapsille, eli hiljaa ja väistyin exän alkaessa pitää omaa showtaan lasten kustannuksella ja turvallisuudella. Järkyttävää näin jälkeenpäin ajatellen, miten ihminen voikin sokaistua ja pelätä niin paljon.

Edelleen omat lapseni ovat siellä exän hoivissa puolet ajastaan. Kaikkea lapset eivät kerro minulle, kokemuksistaan ja en voi kuin toivoa, ettei lapset ole paikalla, kun ex saa niitä kohtauksiaan ja alkaa luulotella asioita tai jotai nmuuta. Ja onhan lapset itsekin oppineet elämään isän luona, kuten minä elin aikanaan. Opin, kuinka ollaan mahdollisimman vähän vaivaksi, kuinka kadotaan näkyvistä ja ollaan tarpeentullen täyttämässä herran mielihalut ja toiveet viimeistä pirrtoa myöden rangaistuksen uhalla.

Vieläkään en iha kykene tajuamaan kaikkea sitä, mitä on tapahtunut minulle tai lapsille siellä talossa ja talon ulkopuolella. Vuosia elin siinä luulossa ja häpeässä, että kaikki tapahtunut oli yksinomaan minun syytäni ja olin jotenkin ansainnut kaiken ikävän kohtelun sekä että se kaikki oli jotenkin normaalia, että kaikissa perheissä oli samanlaista. Niin, kaltoinkohteluhan oli minulle normaali, sitä opin pitämään normaalina ja toivottavana asiana.