Masennus, se mikä kurkkii olan takaa ja hyppii silmille aina, kun antaa pienintäkään mahdollisuutta. Syntymästä asti masennus on ollut minun normiolotila, en tiedä muusta ja ei se mihinkään lähde minusta. Olen sen imenyt jo äidinmaidosta itseeni ja mikään lääkitys ei tuo minulle vaaleanpunaisia laseja, joiden läpi voisin vaihteeksi katsella maailmaa, ei.

Masentunut mieleni on osa minua ja sitä ei muuta mikään lääkitys, kyllä asioiden pitää korjaantua ilmankin, jos on korjaantuakseen. Tasapainoinen olo on jo itsessään suuri saavutus, ja en osaa edes kaivata iloista mieltä, se on jo liikaa vaadittu itseltäni, en osaa edes kuvitella, millaista olisi elää ja katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Ei semmoista ole.

Onneksi kohtaan työssäni työtovereina myös elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä, jotka eivät siis kovin paljoa mielenlaadullisesti ainakaan eroa itsestäni ja sen puoleen on helppo olla työmaalla. Valitettavaa on, että aloittaessani työni, ajattelin oman oloni kohentuneen jo niin paljon, että välttyisin tietyiltä ongelmilta, jotka seuraavat minua aina sinne, minne menenkin ja missä kohtaan ihmisiä. Vaan eihän se ollutkaan niin, se mikä on osa minua, ne asiat jotka jotka aiheuttavat minussa ikäviä ajatuksia ja tunteita on edelleen olemassa ja pitää kiinni tiukasti, vaikka kuinka olen pyristellyt irti ja ei auta kuin hyväksyä yhä uudelleen tietyt asiat elämääni kuuluviksi asioiksi ja oppia jälleen olemaan välittämättä. Oma samankaltaisuuden kaipuuni ja pyrkimykseni olla osa ihmisjoukkoa on turha toiveeni, joka ei johda minnekään. En sulaudu joukkoon mitenkään päin, olen se ylimääräinen palanen, olen se osa, joka on eksynyt väärään paikkaan ja koko homma menee vituiksi, kunnes joku tajuaa, että joukossa on ylimääräinen osa, joka ei kuulu joukkoon.

Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaankin. Miksi jaksan kiusata itseäni aina vaan toivomalla muuta. Olen jo aikaa sitten hyväksynyt kertaalleen asian, etten kuulu ihmisten pariin, en niiden ihmisten ainakaan, jotka pääosin pitävät lukumääräisesti suurinta osaa ihmisistä. Sitä en tiedä, minne kuulun ja mikä on se minun paikkani ihmisten joukossa?

Tottkai olen myös epävarma ja epävarmuus senkuin lisääntyy paivä päivältä sen myötä, millaista kohtelua saan osakseni. Ja omat aiemmat kokemukseni ihmisten kanssa olemisesta sekä sitten heräävät omat ikävät tunteeni eivät paranna ainakaan oloani. Tiedän voivani tulkita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja puheitaan väärinkin, saatan luulla asioita jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa ja saatan olettaa asioita väärin. Olen opetellut ottamaan asioita puheeksi ja kysymään ja siinäpä se onkin sitten uusi pulma, kun ihmiset eivät vastaa tai vastaavat kierrellen ja kaarrellen kysymyksiin niin, ettei selvään kysymykseen saa selvää vastausta. Ja olen jälleen ihmeissäni, että mitä nyt sitten?

Olen jo jälleen päättänyt kestää ainakin muutaman viikon työssäni, yritän jotenkin keksiä keinon, miten selviäisin ensi kesään, mikäli jäisin tuohon hommaan. Olen jo huomannut, että muista työntekijöistä ei ole avuksi, jos työssä menee sormi suuhun. Keskusteluyhteyttä en saa rakennettua ja olen huomannut, että yksin on pärjättävä.

Onneksi työn tullessa tutuksi, olen oppinut kulkemaan ja tekemään työtäni niin, ettei tarvitse kohdata ihmisiä, onneksi työ on semmoista pääosan päivää pääsen pois ikävistä taukotilanteista esimerkiksi, mikäli en koe tarpeelliseksi nähdä ketään.

Minun on siis keksittävä jonkinlaiset selviytymiskeinot, mikäli jatkan työssäni. Kuinka selviän tunteista, kuinka selviän sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ihmispelosta yleensäkin? Omalla kohdalla siis koen toiset jo ihan keholla uhkaksi, vaikka järki sanookin, ettei ole mitään pelättävää. Tässä kuitenkin törmään siihen, että olen kokenut menneessä rankkaa kiusaamista sekä sekä sitten erityisesti ex on manipuloinut ja ollut hyvinkin kiero minua kohtaan ja kaikki nuo aiemmat kokemukset on jääneet muistoihin tuonne selkärankaan.

Se ei ole niin helppoa vain päättää, että toisista ihmisistä ei olisi uhkaa millään tasolla, kun jokainen päivä saan kuitenkin todistaa sitä, että on. Ja tässäkin koen siis virheellisesti ja ei paljon auta se, että tiedän kokemukseni olevan vääränlainen.

Vuosia olen yrittänyt sinisilmäisesti uskoa ihmisten hyvyyteen ja se suojasikin minua silloin, kun elin helvetillisessä avioliitossa. Minun tarvitsisi nyt jotenkin oppia erottamaan ja näkemään asiat oikein, oikeissa valoissa ja tunnistamaan se, milloin ihminen toimii vilpillisesti ja milloin taas toisin. Ja kyseenalaistan itseni nytkin, kuten aina ja joka asiassa ja mietin sitäkin, että voinko vaan olla välittämättä tietyistä asioista ja signaaleista toisissa ihmisissä? Ymmärrän varsin hyvin, ettei ole olemassa täydellisyyttä, jokainen ihminen on omalla tavallaan keskeneräinen ja toimii hänkin vain omien kokemuksien ja tapojen ja persoonansa jne. kautta. Miksi en siis suo sitä itselleni? Vaadinko itse kenties itseltäni liikaa ja täydellisyyttä? Tuskin, ainakaan tietoisesti. itselleni on aina riittänyt vähempikin, enhän ole itsekään suoriutunut kuin keskiarvoisesti tai alle, ainakin jos saan itse arvioida itseäni. Ja se on ollut ihan ok minulle ja en tietoisesti ole vaatinut keneltäkään enempää suoriutumista, kuin mihin ihminen itse kykenee omissa rajoissaan.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On totta tosiaan, etten osaa katsella maailmaa samoin kuin yleensä muut ihmiset. Omat värini on synkkiä, harmaita ja hailakoita. Toiset katselevat maailmaa ilman vääristymiä, ilman synkkää noettua lasia. En tiedä, millaista on katsella maailmaa valoisten ja kirkkaiden lasien takaa, en tiedä miltä kaiken loppujen lopuksi pitäisi edes näyttää.

Onko oletukseni aina ollut se, että kaikki muut ovat täydellisiä ja olen itse jotenkin vajaa ja minun on pitänyt pyrkiä samaan täydellisyyteen kuin muutkin luullessani muista niin? Vai onko tuo tiedostamaton täydellisyyteen pyrkiminen sitten luontaista tapaa paikata jotakin puutetta itsessäni tai jotakin muuta? Tuo kuitenkin oli yksi syy väsymiselle ja uupumiselle myöskin. Jonkinlainen pakko pyrkiä yhtä hyvään lopputulokseen kuin muutkin?

Olen tämän päivän miettinyt oikeastaan sitä, kuinka lapsuudessa minun masennukseni kuitattiin laiskuudeksi ja haluttomuudeksi tehdä yhtään mitään. Muistan ne aamut, muistan ne yöt ja päivät kun halusin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Olin täydellisen väsynyt ja jaksamaton ja kykenemätön tekemään mitään, edes nousemaan sängystä ja kun lastenkodin työntekijät heittivät päälleni kylmää vettä, repivät peitot päältä pois ja avasivat ikkunat ja huusivat ja joku kävi joskus repimässä minut hiuksistani alas lattialle ja kun aloin siitä huutamaan, minut määrättiin pitkäksi ajaksi huonearestiin ja sitten ihmettelivät, kun olin niin vihainen ja en suostunut enää sen työntekijän kanssa mihinkään kanssakäymiseen ja niinpä minut leimattiin toisen pahoinpitelyjen vuoksi myös valikoivaksi hankalaksi ihmiseksi kaiken muun laiskuuden ja haluttomuuden mukaisesti. Sain myös valehtelijan leiman, kun yritin sosiaalityöntekijää myöden kertoa omista kauhunhetkistäni osan työntekijöiden käsittelyssä, kun tosiaan hiuksia pitkin revittiin ja kämmenellä lyötiin naamaan, jotta olisin totellut ja yksikin jahtasi minua pitkin poikin vyö kädessään ja esimerkiksi sisarukseni saivat koivunvitsaa ihan kaikkien nähden heidän housunsa riisutettiin ja otettiin syliin perse paljaana ja alkoi läiskimään oikein olan takaa niin, että jäi pahat jäljet ja jälleen ihmeteltiin, miksi he voivat huonosti myös.

Myöhäistä se enää on omalla kohdallani, alkaa kirkastamaan laseja, kun se olisi pitänyt tehdä silloin lapsuudessa. Muka ammattitaitoiset työntekijät, ja pah. Minun masennusta eivät ainakaan tunnistaneet, eivät tunnistaneet myöskään mitään muutakaan, kuten sitä, että kärsimme sisaruksieni kanssa trauman jälkeisistä oireista ja niitähän tuli lisää myös lastenkodissa. Olen ollut tietoisesti yrittämättä edes ajatella elämääni lastenkodissa, koska tulen vihaisen surulliseksi kaikesta siitä, mitä he työntekijöinä olivat osaltaan tuhoamassa monien muidenkin lasten kohdalla. Heidän olis pitänyt olla enemmän ammattilaisia ja tunnistaa lasten tarpeet ja selvät oireet sekä hankkia lapsille apua ja terapiaa, eikä lytätä lyttyyn jokaista jonka persoona ei sattunut miellyttämään. Heillä oli kuitenkin kaikki valta ja sitä he käyttivät väärin, omien perseiden levittämiseen sohvalla istuen ja sukkaa neuloen tv:n ääressä ja huudellen turpaa kiinni lapsille, jotka tarvitsivat aikuista avukseen, eikä kiusatakseen kuten he sanoivat meille, että me vain kiusaamme heitä pyytämällä apua tai vain läsnäolevaa aikuista.

Olisinko oppinut katsomaan elämää ja ihmisiä toisin, mikäli olisin jo lapsuudessa saanut asianmukaisen avun masennukseen ja traumoihin? Mitäkö opin sitten tuolta ajalta? Selviytymään kuten parhaaksi koen ja näen, yksin. Opin olemaan turvaamatta kenenkään ihmiseen, opin siihen, että yksin pitää selvitä oli tilanne mikä tahansa ja apua ei saa pyytää. Opin, ettei saa näyttää mitä tuntee, ei saa kertoa omista tunteista tai näkemyksistä, koska se olisi nenäkästä ja toista loukkaavaa toimintaa. Ainoa, mistä sai puhua oli omat tekemiset. Kyseenalaistaminen tiesi rangaistusta, ja olit paremi lapsena, miäkli kykenit olemaan poissa silmistä, eli huoneessa tekemässä omaa juttua, ilman että häiritsit ketään millään tavoin ja ilman omia tarpeita.

Minut käskettiin pesemään omat pyykkini 8-vuotiaana, ja olen siitä asti huolehtinut omista kaikista asioistani liittyen jokapäiväiseen elämään. Elämä oli paljon helpompaa, kun opetteli elämään niin, ettei tarvinnut aikuisten apua missään. Muistan sitten kerran, kn kuukautiseni alkoivat ja häillen menin pyytämään hoitajalta siteitä, niitä säilytettiin hoitajien toimiston lukkokaapissa, eli kahden lukon takana ja niitä sai vain vähän kerrallaan omaan huoneeseensa, ihan kuin niidenkin käytöstä olisi pitänyt pitää kirjaa. Niin, tämä hoitaja alkoi kyseenalaistamaan minua ja alkaneita kuukautisia. Vihaisena alkoi tenttaamaan minulta kaikenlaista ja kymmeneen kertaan muka varmisti, etten puhunut vaikka palturia tai jotain, ja vielä vihaisempana antoi minulle yhden siteen kaapista. Sain kokea murskaavaa häpeää ja syyllisyyttä normaalista asiasta naisen elämässä tuon yhden työntekijän vuoksi. En saanut ohjeita hygieniasta, en neuvoja siitä, miten toimitaan ja miten hävitetään käytetty side, sain ainostaan avaimen lukolliseen tyttöjen yksityisvessaan, jonka siivous oli jätetty myös niille tytöille, joilla kuukautiset olivat alkaneet. Nöyryyttäminen oli kaikessa esillä ja sitä tapahtui jokaisessa käänteessä hoitajien taholta. Minulle ei kerrottu mistään mitään ja en uskaltanut jokaiselta työntekijältä edes pyytää sitä yksittäistä sidettä ja oli kovin ongelmallista elää käydä koulua ja usein kävinkin koulunterveydenhoitajalta pyytämässä siteitä kesken koulupäivän. Kerran sitten hermostuin itse ja pyysin saada koko paketin itselleni, ja sen seurauksena minut piti käydä ostamassa joka kuukausi itse omat siteeni kaupasta lastenkodin laskulle. Sekin oli kovin näyryyttävää ja en oikein edes muista miten olen pärjännyt. Samoin olin aina todella kipeä, mikään ei auttanut ja yritin kaikenlaista omineni, koska tiesin ettei lääkettä saisi, ja aina piti selittää kuinka mones vuotopäivä oli menossa ja koska oli alkanut ja kuinka paljon vuosin jne ja jos sainin yhden kipulääkkeen, se ei riittänyt paria tuntia pidempään ja koulupäivät olivat yhtä helvettiä kipujen kanssa. Nekin mitätöitiin ja opin itsekin siihen, että kipujen kanssa pitää vain osata elää, niitä ei voi helpottaa millään ja se on osa naisten elämää. Samaa opetin pitkään omilleni, että on normalaia ja mitätöin samoin heidän kipunsa, kunnes tuli herätys siihenkin asiaan, ettei ole normaalia kärsiä päivien kivuista ja runsaista vuodoista ja tajusin itsekin, että kun kuukuppi 80ml täyttyy kahdessa tunnissa ja samaa kestää päiviä, se ei ole normaalia ollenkaan, vaan niin olin koko ikäni elänyt, normaalia minulle. Olin oppinut elämään niin, en osannut edes ihmetellä enään, en ennenkuin tuli jostakin puheeksi se, mikä on ns. normaalinormaali, eikä se mihin olin itse oppinut pitämään normaalina, koska niin oli minulle sanottu ja toitotettu koko ikäni. Tarvittiin oman lapsen kivut ja oman lapsen käynti lääkärissä ja lääkäri kertomaan mikä on normaalia ja mikä ei.

Ja niinpä olen tuon oivalluksen myötä oppinut paljon muutakin, kuinka olen itse saanut väärin kasvatusta elämän normaaleista asioista.