Tiedätkö tunteen, kun astut huoneeseen, jossa on ihmisiä, ja syntyy jäätävä hiljaisuus. Minä tiedän ja tunne on niin ilkeä, hyvin ilkeä ja minulla ei ole sille nimeä.

Tiedän miten tämä jatkossa menee. Merkkejä on ollut ilmassa jo muutaman päivän. Ensin otetaan etäisyyttä, kadotaan ikäänkuin näkyvistä. Sitten tosiaan tulee näitä ikäviä tilanteita, kun astun huoneeseen ja koko porukka hiljenee kuin sähköiskusta ja vaivautunut hiljaisuus jatkuu juuri niin pitkään, kuin olen samassa tilassa. Yritän hymyillä, en saa enää vaivautuneena sanaa suustani ja haluan vain kadota paikalta niin pitkälle, kuin pippuri kasvaa.

Työiloni on pääättynyt, ja suren kovin sitä, etten enää tässäkään paikassa voi olla ja tehdä työtäni ilman sitä ikävää ilmiötä, jolle en ole keksinyt vielä oikeaa nimitystä. Voin vain kuvailla omia kokemuksiani ja omia niistä heränneitä tunteitani ja ajatuksiani.

Seuraavana on sitten vuorossa se ulossavustaminen kaikin keinoin, vain mielikuvitus on heillä rajana sitten. Ja nyt jo pelkään, ahdistun, koska minulla on kokemusta tästä ilmiöstä, jonka syytä en ymmärrä. Olen ollut oma itseni, en ole sanonut tai tehnyt kenellekään mitään sellaista, mistä voisin kokea ansainneeni jotakin ikävää kohtelua.

Olen jälleen kerran pahoillani siitä, ettei minua ole kukaan perehdyttänyt talon tapoihin tai mihinkään muunkaan, tähän asti olen itse joutunut selvittämään jokaisen kiemuran ja aina kysymään joltakin jotakin. Ja tiedän, että on varmasti paljon sellaista, mitä minun pitäis tietää, mutta minulle ei ole kerrottu asioista.

Tällä viikolla olen kokenut jääneeni paitsi erityisesti siitä, ettei minua oteta mukaan keskusteluihin tai minulle ei kerrota asioista, joista minun pitäisi olla tietoinen. Olen käytännössä yksin, ja ihan kuin ihmiset välttelisivät minua jostain kumman syystä.

Joudun olemaan taas peilin edessä ja miettimään, mikä minussa on se asia, joka saa ihmiset kohtelemaan minua huonosti ja miksi he niin tekevät?

Työkavereita on useampia, silti olen kokenut edelliset pari päivää olevani yksin, ja olen saanut jo kokemusta siitä heräävästä häpeän tunteesta, joka tulee siitä, kun en ymmärrä, miksi minua kohdellaan niin kuin kohdellaan.

En ole tyhmä, kyllä näen ihmisten olemuksesta jonkin muuttuneen, heidän suhtautuminen minuun on muuttunut ihan toisenlaiseksi ja nyt pelkään edessä olevaa ja mietin jo, lopetanko alkaneen työni. Vai siedänkö sitten sen, että olen yksin ja keskityn vain siihen omaan tekemiseeni? Se onnistuu kyllä, mutta kun työ on pääosin ryhmässä tehtävää yhteistyötä, ja kun minä olen sitten ulkona kaikesta, miten jaksan itse? Kun muut päättävät jotakin, en tiedä siitä ja sitten teen työtäni omien arvailujen varassa pahimmillaan ja sen varassa, miten pärjään parhaiten ja se ei ole aina sama sitten, kuin se miten muut toimii.

nyt tiedän sen, etten saa perehdytystä, ja sitten kun teen jotakin toisin kuin muut, saan siitä myös kyräilyä ja seläntakana keskustelua aikaan. Ja en osaa välttämättä kysyä, koska lähellä ei ole sellaista, jolta kysyä asiasta. Olen nyt myös törmännyt siihenkin, että vaikka kysyn, en saa vastausta vaan toinen poistuu paikalta keksien jonkin tekosyyn ja jään itsekseni selviämään.

Kuinka ihmeessä tällaisiiin asioihin voin itse vaikuttaa? Millainen minun pitää olla, etten joutuisi kokemaan tuollaista kohtelua? Mitä teen väärin? Paljonkin, mutta vain koska en tiedä miten olisi oikein tehtävä heidän muiden mielestä, siten kuin on aina toimittu.

Toisaalta, luulin vihdoinkin olevani työssä, jossa olisi aikuisia ihmisiä? Eristäminen muusta porukasta on kamala kokemus, varsinkin kun ei tiedä, mistä se johtuu ja miksi ja miten on sen saanut aikaan.

On aika järkkyä vielä tässä iässä miettiä tällaisia asioita. Ihmetellä itseä ja muita. Minussa taitaa olla jokin magneetti tai näkymätön lupa olla kiusaamisen kohde. Minusta lähtee viesti muille, kiusatkaa minua, en välitä tai en ainakaan näytä sitä, en ymmärrä sitä. Ymmärrän vain muiden oudoksi muuttuneen käytöksen jälleen, kerran.

Juuri tekisi mieli haistattaa paskat kaikille, mutta eihän se mitään auta, ei muuta mitään. Tänään astuessani huoneeseen, joka hiljeni, tajusin heti mistä on kysymys ja nyt osaan suojella jälleen itseäni. On parempi pysyä erossa niistä ihmisistä, jotka kiusaavat ja minun turha edes odottaa mitään ystävällisyyttä enää heiltä. Etäännyn, ja kohta en sitten kykene enää töihin, koska häpeä on liian suuri kohdattavaksi, häpeä, joka on täysin aiheellista.

Kaikki tapahtuu automaattisesti itsessäni. Alan tarkkailla itseäni ja etsiä itsestäni jälleen vikoja ja puutteita, jotka antavat aiheen kiusaan minua kohtaan. Tulen epävarmaksi omasta toiminnastani ja kohta en tiedä enää, miten työni tekisin, kun sen teen kuitenkin jotenkin väärin. Epävarmuus sitten aiheuttaa kaikenlaista, jopa puheeni hiljenee, sanat tulevat suusta vaivalloisesti, ja halu kodota paikalta kasvaa päivä päivältä. Onneksi koeaika on olemassa, onneksi. Voin lähteä koska haluan, ja todeta etten kelpaa mihinkään ihmisten ilmoille. Mikään ei ole minussa sittenkään muuttunut, vaikka niin toivoin.

Masentaa, nieleskelen kyyneleitä, koska en ymmärrä itseäni ja sitä, millainen olen toisten mielestä tai millä tavoin ärsytän heitä? Palautetta en saa, en ole koskaan saanut. En tiedä, miten voisin olla kuten muut ja saada joskus kokemuksia normaaleista kanssakäymisistä ihmisten kanssa. Elän oman ihmettelyni varassa jatkuvasti ja eihän se riitä.

Jaksanko vältellä työssäni muita ihmisiä, ja toimia sitten kuten parhaaksi näen kuinka kin pitkään? ja eihän se ole minua kohtaan oikein, että joudun olemaan ryhmässä yksinäinen. Se on kuitenkin aina ollut niin, sieltä lapsuudesta lähtien jo, olen jäänyt yksin eikä muutosta ole tapahtunut vuosienkaan aikana.

Olen tiennyt sen, että olen jotenkin huonomi ihminen kuin muuut, ja jälleen olen saanut siihen asiaan vahvistuksen. Saan osakseni seläntakana jauhamista, minua katsotaan kieroon ja minut jätetään yksin. Se on se minun todellisuus ihmisten parissa ja ehdin jo hetken aikaa tuon unohtaa, olin toiveikas ja luottavainen ja jälleen olen pettynyt karvaasti. Luulin tehneeni itseni kanssa isoa työtä, olen muuttanut paljon omaa suhtautumistani ihmisiin ja asioihin ja olen vieläkin yrittänyt ymmärtää käytöstä kaiken takana, vaan mitä hyötyä siitä kaikesta on, kun mikään ei muutu kuitenkaan?

En kelpaa ihmisten pariin, vaikka halua olisi itsellä olla samanlainen kuin muut tai sitten olla oma itsensä tai jotakin siltä väliltä. Mikään ei ole hyvä, en ole hyvä ja kelpaava muille ja se saa minut jälleen murtumaan. Koen hyvin syvää surua siitä, millainen olen ja kun en parempaan pysty.

Olen yrittänyt toipua, ja tämä oli nyt tässä. Viimeinen niitti, viimeinen pisara minulle. En pääse koskaan kokemaan yhteenkuuluvuutta, en yhteisöä ja se tuntuu jotenkin niin väärältä, epäreilulta ja kohtuuttomalta. Mietin edelleen samaa, kuin olen lapsesta asti miettinyt. Mitä pahaa olen tehnyt ?