Aamusella se jo alkoi, tuo omituisten fiilisten päivä. Yritin ohittaa, yritin pohtia missä nyt on vika minussa, kun jälleen koin jotakin omituista niiden työtovereiden kanssa. Yksin en tahtoisi olla, mutta sitten minun tunteet nousevat pintaan ja herkkä kun olen, vaistoan myös paljon muista sekä sitten näen ihan suoraan toisista ihmisistä heidän ajatuksensa, en siis suoraan ajatuksia, mutta siis esim. kehonkieli kertoo paljon minulle ihmisistä.

Olen yrittänyt tänäänkin olla reagoimatta toisista tuleviin signaaleihin, jotta en ahdistuisi liikaa. Ja vessassa se sitten iski, mietin, miksi olen juuri siellä, niiden ihmisten kanssa ja miksi ihmeessä olin niin typerä, että otin tuon työn vastaan? Kun aina on sama lopputulema, yritin itse miten päin tahansa, aina se olen minä joka kärsin sisäisesti. Vessassa melkein itkin, tunteeni olivat kamalat ja mietinjo miten irtisanon itseni, koska en tule toimeen toisten kanssa. Ja mitään ei ole vielä tapahtunut, tai siis on. Sain palautetta siitä, kun minut oli ohjeistettu epäselvästi ja vaikka olin kysellyt asiasta tarkemmin, en ollut saanut kunnon vastausta työtehtävään ja sitten kun se meni mönkään, ihan omaa tietämättömyyttäni ja sitten siitä sain palautetta, kun en ollut ymmärtänyt asiaa oikein, pahoitin mieleni. Yritin parhaani ja toimin juuri sen tietämyksen valossa, kuin miten olin asian ymmärtänyt ja sitten ymmärsin myöhemmin itsekin, ettei nyt ollut oikein ja sitten sain kurjaa palautetta tekosistani. Samaa joudun jatkossakin sietämään, koska en ole saanut perehdytystä, vain epämääräisiä puheita ja olettamuksia ja olkien kohauttelua kyseluihini. Koen olevani jokin hylkiö, ja kaikesta huolimatta yritän parhaani.

Vielä aamusta kyselin epäselvänä olevaa asiaa ja en saanut kunnollista vastausta ja sitten vielä kirjallinen ohjekin asiaan oli väärä, jota yritin epätoivoisesti tulkita. Kaduttaa kovin jälleen tämä työnteko, koska aina on nämä samat jutut eri muodoissaan. En voi käsittää, en vieläkään naiden vuosien jälkeen, missä on vika, miksi saan aina samankaltaista kohtelua osakseni. Olen miettinyt pääni puhki, mitä teen väärin, mitä sanon väärin, olen ollut kohtelias ihmisille, olen yrittänyt ja se ei ilmeisesti riitä alkuunkaan. Ja minulla on hyvin paha mieli.

Kaiken lisäksi olen nyt alkanut väsyä puolenpäivän jälkeen, keskittyminen herpaantuu, väsymys näkyy minussa ja en jaksa kunnolla keskittyä ja kaiken kukkuraksi olen myös alkanut väistellä tiettyjä tyyppejä, koska en missään nimessä halua astua kenenkään tontille, en halua missään nimessä tulla tai mennä kenenkään väliin, en edelle tai mitään muutakaan. Olisiko tuossa nyt oppimisen paikka kenties? Pitäisikö minun sittenkin olla välittämättä muista ja röyhkeästi vain tehdä oma työni, ilman pelkoa toisten seläntakanapuhumisista jne . Sitä he tekevät jokatapauksessa, riippumatta siitä, mitä teen tai miten teen.

Jokainen virheeni tulkitaan työttömyydestä johtuvaksi laiskuudeksi jne. Tai jotain muuta. On todella harmi, etten voi tälläkään kertaa nauttia itse työstä, koska olen niin onneton ihmisten kanssa. Aloittaessani yritin psyykata itseäni, etsiä niitä omia vahvuuksia jne tuota työtä ajatellen ja typeräähän se oli. Minulle yritetään näyttää kiivaasti omaa paikkaani, ja olen tyhmä kun en ymmärrä sellaista nokkimisjärjestystä, jollaiseksi tuolla työpaikassa näköjään ihmiset sitten jaotellaan. Edelleen ihminen on ihminen, riippumatta siitä, mikä on asema tai status ja itse en ole koskaan niistä välittänyt, kuten en muistakaan ihmistä määrittävistä asioista.

Miten oppisin sietämään paremmin näitä hankalia tunteita, mitkä heräävät kesken työn? Iltapäivällä huomasin jo ärsyyntyväni kovin ja en pitänyt siitä tunteesta. En tosin halua mukautua aina vain toisten tahtoon, jos on olemassa sallitusti monia muitakin tapoja tehdä työtä. Se miten suurin osa tekee työnsä, ei välttämättä ole minun tapani ja toisinpäin. Hyväksyn kuitenkin erilaiset työtavat osaksi ihmisen omaa luontaista tapaa ja oletan myös, että muutkin niin tekevät, vaikkei se olekaan totta, että muut hyväksyvät.

Sanon, jos olen jotakin mieltä, pitäisikö olla sitten hiljaa? Sekään ei ole hyvä, ja en oikein tiedä miten minun pitäisi olla työmaallani. Miellyttämistä olen harrastanut ihan tarpeeksi, sitä, että pyrkisin olemaan toisille mieliksi. Ei, se tie on kuljettu, en ole enää mikään nuori ja minulle riittää, että työni tulokset ovat hyviä kaiken järjen mukaisesti.

Olisin kuvitellut, että tuossa työpaikassa olisi ymmärretty erilaisten persoonien arvo. Ilmeisesti edustan sellaista inhottua ja hyljeksittyä persoonallisuutta, jota on kenenkään vaikea hyväksyä? Onko se niin kamalaa, jos en ole riippuvainen toisten mielipiteistä tai siitä, mitä kaveri sanoo? Onko se niin kamalaa, että työn jonka voi hoitaa itsenäisesti, en tarvitse siihen kaveria vierelle? Olen hiljaa, jos minulla ei ole sanottavaa ja ja jos on, niin sanon sen omana mielipiteenäni.

Ymmärrän, että vaikka olen kuinka herkkä sisältä tahansa, niin ulkopuolelta olen edelleen kova kuin kivi. En edelleenkään osaa kuin hymyillä typerästi, ja olla hiljaa, jos ei ole asiallista aihetta keskusteluun.

Onneksi saan kokea niitä onnistumisen kokemuksia oman työni puolesta, jos ei muu niin se antaa hetkittäin virtaa ja voimaa jäljellä oleviin tunteihin päivän aikana. Siltikin, en voi olla miettimättä, miten ja mitä asioita teen väärin muiden ihmisten kanssa, miksi omat tunteeni ovat niin hankalat ja miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu pääosan päivästä?

Niin ja en syyllisty, jos tiedän, ettei ettei ole minun syytä jokin asia. Ennen olisin niinkin toiminut. En myöskään kkovin hanakasti enää puolustaudu ja vältän tilanteita, joissa olisi mahdollista minut sekoittaa johonkin asiaan, jonka kanssa en ole tekemisissä.

Minussa ja minulla ei ole mitään sellaista, mille joku esimerkiksi voisi olla kateellinen, en ole semmoinen ihminen, kuka voisi herättää kateutta muissa, päinvastoin. uskon olevani huono esimerkki ja semmoinen, ettei minusta kannata ottaa mallia missään asiassa. Joskus olisin kokenut syvää tarvetta pyytää olemassa-oloani anteeksi muilta, vaan en enää. Minä saan olla tämmöinen kuin olen ja ei ole minun ongelma, jos joku ei pysty sitä hyväksymään.