Ja ei niin positiivisessa mielessä ollenkaan. Harmittelen, kun aina saan kirjoittaa tätä samaa valitusta ulos pääkopastani, vaan sitä vartenhan tämän olen aikanani itselleni tehnytkin, muistiin kirjoittamiseen, siihen, että voin palata näihin teksteihin tarkistaakseni jotakin asiaa omasta elämästäni ja osin myös lasten sekä ennenkaikkea exän tekosista, saatan joskus joutua virkistämään omaa muistiani, kuten olen silloin tällöin joutunut niin tekemään.

Vaikka yritykseni onkin palautua, siihen on jo mennyt lukemattomia vuosia ja exän toimet eivät koskaan ole edesauttaneet minun toipumista, päinvastoin. vaikka kuinka otan vastuun omista tunteista, vaikka kuinka yritän olla välittämättä, ja vaikka kuinka itse tekisin oman elämäni eteen mitä tahansa, silti exä onnistuu valitettavan usein pilaamaan osia elämästäni, yleensä vieläpä silloin kun kaikki on ollut hyvin ja tipahdus korkealta tapahtuu aina kovaa. Niin on käynyt jälleen.

Olen jotenkin niin kurkkuani myöden täynnä exää ja hänen tekosiaan. Nykyisin jopa omat vanhimmat lapset osaavat kertoa minulle, ihmetellä minulle mikähän isäänsä on mennyt, kun isänsä on jälleen heille niin mielinkielin. he sanovat, että isänsä toiminta on lipevää ja läpinykävää ja ihmettelevät minulle, miksi isänsä juuri nyt on heille niin kiva ja ystävllinen ja kyselee kuululumisia ja on yhtä äkkiä niin kiinnostunut heidä kuulumisistaan ja heidän elämistään. Samaa ihmettelen itsekin, koska todellisuudessa lasten isää ei ole piirun vertaa kiinnostanut näiden lasten elämät, ei sitten millin vertaa ja nyt tulee häneltä yhtäkkiä soittoa ja teksiviestiä heille.

Ex ei koskaan tee mitään asiaa syyttä suotta, hänellä on kokemukseni mukaan aina jokin takaajatus tai jokin suunnitelma ja niin on nytkin. Hyväisä rooli ei putkahda itsestään esille ja sen on näköjään myös lapseni huomanneet tässä parin edellisen vuoden aikana, kun isää olisi oikeasti tarvittu ja kun isä ei ole ollut millään muotoa halukas eikä kykenevä eikä kiinnostunut näiden lasten elämästä ja nyt, sitten tulee niin siirappista ulos tuosta ihmisestä, että on oikein ällöä.

Ex tietää jälleen toimineensa väärin ja yrittää nyt hyväisäroolillaan jotakin, että pääsee sanomaan vastaisuudessa, että hän on tehnyt sitä ja tätä lasten eteen, ja minä sanon nyt tähän, että paskanmarjat, vain jokin taka-ajatus mielessä toimii nyt näin. Sanon vain, että exän kohdalla peli on hävitty, hän on ihan itse omilla toimillaan aiheuttanut sen, ettei ole saavuttanut omien lastensa arvostusta tai kunnioitusta ja on ihan omalla toiminnalla myös menettänyt lastensa luottamuksensa itseensä. Nykyisin minä olen se, joka joudun toppuuttelemaan lapsia, kun he intoutuvat miettimään isänsä toimintaa ja sitten halveksien matkivat häntä, toisinaan taas joudun katsomaan sitä lasten syvää pettymystä isäänsä, kun on jotakin esimerkiksi luvannut ja sitten unohtanut koko asian tai sitten kun olisi tilanne, jossa jokin muistuttaa heitä siitä, mitä heiltä puuttuu, kunnon isä, hyvä isä, sydämellinen isä, rakastava isä, välittävä isä, huolehtiva isä.

Heillä vittumainen isä, itsekäs isä, välinpitämätön isä, raaka ja julma isä, ilkeä isä, poissa-oleva isä nyt ensialkuun kuvattuna, väkivaltainen ja uhkaava isä, juonitteleva isä, anteeksiantamaton isä, pihi isä, haukkuva isä, mollaava isä, syyllistävä isä, esiintyvä isä, kiero isä. Näin lapset kokevat oman isänsä siis suurimman osan aikaansa ja minusta se on todella kurjaa nähdä lasten kokemukset.

Olen kehoittanut lapsia nauttimaan isästään silloin kun hän on sillä hyväisäpäällä, ottamaan hänestä kaikki rti tuolloin ja vaalivan sitten niitä hyviä muistoja hänestä, erityisesti silloin kun isä etäinen ja sulkeutunut ja ei niin välittävä, silloin ku isä on vihainen ja arvaamaton, pyydän heitä muistamaan sen hyväisän, joka yrittää parhaansa.

Siihen samaan koukkuun itsekin jäin aikanaan, mielessäni oli jatkuvasti toivo siitä hyvästä ihmisestä, johon tutustuin ja rakastuin ja aina toivoin niitä hyviä hetkiä, hyviä kausia, joita tulikin silloin tällöin, jokainen hyvä kausi sai minut unohtamaan eroaikeet ja sai minut uskomaan tulevaan ja jaksamaan jälleen yhteistä taivalta, toistakymmentä vuotta.

Nyt sitten olen hermoraunio, ihmisraunio ja ihmettelen itse usein, toivunko oikeasti koskaan. Tänään ymmärsin käydessäni jälleen fysioterapiassa, kuinka kipeänä olen jo lihastasolla. En ole koskaan käynyt hierojalla, olen jännittänyt lihaksiani aina, lapsuudesta asti. Huomasin, kuinka en edes tiedä miltä tuntuu normaali lihasjännitys, en tiedä miltä tuntuu rentous lihaksissa. Ja voi sitä kivun määrää koko kropassa, kun lihakset on jumiutuneet, kipeät ja jopa kosketusarat. Lapsillani on aivan sama juttu, mitä isommiksi ovat kasvaneet, sitä enemmän heidän jokaisen kroppa on jännittynyt ja kipeä. Ja jos olisi rahaa, voisin heitä käyttää hierojalla, voisin tarjota heille mahdollisuuksia rentoutumiseen edes omilla viikoillani. Vaan se ei ole mahdollista, ei näillä tuloilla. Ja voisin hoitaa itseänikin, ehkä?

Kun on ollut koko ikänsä jännittyneessä olotilassa lihaksia myöden, ei itserentoutuksista ole sanottavaa hyötyä, sen ymmärrän itsekin nyt. Minua olisi pitänyt hoitaa jo silloin lapsena, kun ensimmäiset päänsäryt ja muut ongelmat alkoivat vaivata, päinvastoin. Minut arvosteltiin ja sanottiin, että luulosairautta, että keksin itse sellaisia kipuja, joita olisi vain vanhoilla ihmisillä. Niin ammattitaidottomia ja lapsettomia kun "hoitajat" olivatkin, sen ymmärrän näin jälkeenpäin. Sain fyysisen katon pääni päälle, sekin tosin vuoti vettä ja osa oireistani johtui homealtistuksesta, sain ruokaa, joka aiheutti myös migreenikohtauksia mm. keinotekoisten makeutusaineiden ja natriumbentsoaatin ja natriumglutamaatin johdosta lihaliemineen kaikkineen valmisruokineen, sain puhtaat vaatteet, mikäli itse ne pesin siis, ja suuren yksinäisyyden ja eristäytymisen yhteiskunnasta ja sen normaaleista toiminnoista. sain rangaistuksia rangaistuksien päälle ja minulta evättiin kaikki mahdolliset sosiaaliset kontaktit normaaliin elämään. Sain paljon vieräita ihmisiä, joihin ei voinut luottaa, sain jokapäiväistä arvostelua itsestäni, negatiivista palautetta kaikesta mahdollisesta, sain tuntea, miten ihminen voi vihiata niin paljon toista, että tekee mieli tappaa joko itsensä tai sen toisen jne. Sain paljon harjoitusta näyttelemisestä, siitä kuinka piilottaa omat tunteensa, jotta välttyisi negatiiviselta puheelta ja teoilta. Sain harjoitusta siitä, kuinka miellytetään minkäkinlaista ihmistä, jotta elämä olisi jokseenkin siedettävää. Mutta oikeaa apua en lapsena saanut, vain mitätöintiä, josta tulikin minulle sitten sellainen normaali, joka jatkui avioliitossa. Pyrkimys mukautua toisen mieleiseksi ja olla olemassa vain toisen tarpeisiin, niin että itsensä voi unohtaa kokonaan.

Ja nyt kun huomaan, miten koko elämäni on jollain lailla ollut vinksallaan aina, tunneen melkoista epätoivoa sen suhteen, etten tule koskaan saamaan sellaista normaalia olotilaa, normaalia yhtään mitään. Lihakseni ovat sementin kovat, jo se pelkästään riittää aiheuttamaan kropassa kaikenlaista häikkää, ja kun en osaa edes yöksi rentoutua vaan painajaisten kanssa jännityn entistä enemmän, olen myös öiden jälkeen yhtä väsynyt kuin iltaisin mennessäni jännittyneenä nukkumaan.

Mahdoton savotta itseni kanssa, jos näin voisin sanoa.