Olen hieman hukassa. Kaikin puolin ja vähän surullinenkin. Toisaalta onnellinen vanhimpien lasten puolesta. Opinnot heillä joko alkavat tai jatkuvat ja elämä ja arki palautuu askel kerrallaan taas tuttuihin uomiinsa. Tai no, yhdellä lapsella on edessään uusi elämä toisella paikkakunnalla ja uuden opinnot lukion jälkeen. Hän on onnekas saatuaan paikan opintoihin haluamaltaan alalta, kaikki eivät tänäkään vuonna saaneet opiskelupaikkaa, kuten lapseni ainoana omasta porukastaan. Kuulostaa hurjalta, että niin moni jäi ilman paikkaa viettämään välivuotta lukion jälkeen vain sen vuoksi, ettei päässyt jatko-opintoihin.

Lapseni pärjää, onhan hän ollut omillaan jo toista vuotta. Siltikin itsestäni tuntuu välimatka nyt hieman suurelta. En ole enää muutaman minuutin automatkan päässä ja ole tarvittaessa paikalla. Onneksi on puhelin, joka piriseekin ihan kiitettävästi iltaisin. Välimatkaa on nyt niin paljoa, ettei pikaiset vierailut onnistu. On lähdettävä sitten ja varattava aikaa kunnolla ja mielellään jäätävä yöksikin. Viikonloput saavat uutta sisältöä ja meillä he ovat myös mieleisiä kyläilijöitä koko poppoo.

Väki tuntuu lisääntyvän ja meidän pieneen keittiöön ei kaikki mahdu millään, mikäli olemme kaikki paikalla ja sitä mukaa kun kasvavat, myös uusia ihmisiä tulee elämäämme kumppanien muodossa. Ja ehkä sitten joskus aikanaan myös perustavat perheitään?

Aamusella saattelin matkaan lapseni, tuli hyvin haikea olo, vaikka hänet jo muutimmekin heinäkuussa uuteen kaupunkiin miehensä kanssa. Loma loppuu ja ensiviikolla pyörähtää heillekin arki sinne toisaalle. Mietin hänen ensimmäisiä päiviään aloittaessaan aikanaan koulutiensä ekaluokkaisena ja vuodet ovat vierineet vieden meidät tähän hetkeen. Kaikesta hän ja selvinnyt ja vielä on elämä edessä hänelläkin. Elämä ei mennyt ihan niinkuin kuvittelin sen menevän silloin kun hän syntyi ja siitä olen hirveän pahoillani. En kyennyt suojelemaan häntä tai pitämään pahaa poissa, vaikka niin taisin kuvitella tuolloin. Olen kuitenkin tehnyt parhaani, sen minkä olen kyennyt yksin tekemään. Olisihan hänenkin elämän alku voinut olla hieman helpompi ja olisin itse voinut toimia toisin monissa tilanteissa.

On paljon hyvää kaikesta huolimatta elämässämme ja yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja niistä asioista, jotka edes jotenkin päin sujuvat ja vievät elämää eteenpäin.

Mietin jo ensiviikkoa. Sitä, kuinka jälleen pidän itse työstä ja oma kokemus ja palaute, minkä saan on hyvää. Vai tulkitsenko nyt jotenkin väärin kenties? Teenkö sittenkin työni väärin tai väärällä tavoin? Onko oma kokemukseni nyt virheellinen tekemästäni työstä ja enkö näekään asioita samoin? Tätäkin olen aina miettinyt, ja nyt saan jälleen miettiä.

Mietin, kuinka joudun taas kohtaamaan jokaisena hetkenä työssä nämä ajatukset, se alkaa sitten vaikuttamaan ihan kaikkeen työssä, tulen epävarmaksi, enkä enää tiedä mitä ja miten tekisin, kunnes totean, että on parempi sittenkin olla kotona, tekemättä mitään, koska omat tunteeni saavat jossakin vaiheessa yliotteen ja alan pelkäämään ja ahdistun lisää jokaisesta hetkestä työssä. Ja vaikka kuinka yrittäisin olla välittämättä, yrittäisin sivuuttaa omat ajatukseni ja tunteeni, toisten suhtautuminen minuun tuntuu ja sattuu syvälle sisimpään.

Jälleen koen miten katson sivusta, kun toiset ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toisten kanssa, minä sivussa, yksin. Kuulen toisten nauravan, laskevan leikkiä ja puhuvan ja suunnittelevan tulevaa ja työasioita. Minunkin kuuluisi olla siinä, vaan en ole. Jostain kumman syystä olen sellainen, joka on helppo kohde muiden kiusanteolle ja eristämiselle ja kaikelle sille ikävälle, jota valitettavasti työpaikoilla tapahtuu. Myöhemmin jo kokemuksesta tiedän, kuinka olen sitten syntipukki kaikelle mahdottomalle ja mahdolliselle ja todellakin teen asioita sitten väärin, vain koska en tiedä mitä muut on sopineet keskenään. Kukaan ei muista minulle kertoa, tai jos kertookin, niin sitten niin, ettei asia kosketa minua.

Luulin ja ehdin jo olla innoissani ja nyt jälleen ajatus työhön menosta on vastenmielinen. Olen niin viallinen, etten kelpaa mihinkään työyhteisöön. Sama kokemus tuntuu seuraavan paikasta toiseen ja harmittavaa on se, etten itse ymmärrä mistä on kyse. Kukaan ei tule sitä minulle sanomaankaan jostain syystä ja en pääse kehittymään.

Onko kyse siitä, etten osaa pokkuroida tai en osaa kokea kuin samanvertaisuutta tittelistä riippumatta? Olen oppinut kohtelemaan ihmisiä vain ihmisinä, riippumatta siitä, mikä heidän asemansa on- Käytökseni ei muutu sen mukaan, kuka edessäni on tai muuta semmoista. Jokainen on ihan samalla viivalla ja ilmeisesti niin ei saisi tehdä?

Onko ihmisen kunnioittaminen jotenkin outoa? En ymmärrä mikä siinä olisi outoa, se etten osaa pokkuroida tai en osaa toisinpäin. Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, hän on ihminen kuitenkin ja ihmistä kohdellaan ihmisenä, samoin kuink kaikkia muitakin, riippumatta tittelistä jne. Ärsyttääkö tuo ihmisiä yleensä? Meneekö joillakin pasmat sekaisin kenties ja aiheuttaako minun tapani kohdata ihmisiä jotenkin ärsyyntymistä? Siitäkö on kyse ?

Voin arvailla mutta jälleen en tiedä mistä kiikastaa. Voin arvailla, että jälleen tällä hemmetin pienellä paikkakunnalla on juoruttu tai joku tutuntutuntuttu on juorunnut niitä samoja vanhoja kakkapuheita, ja nyt ne on sitten kulkeneet suusta suuhun myös tuolla työmaalla? Valheita ja exän mustamaalaustarkoituksessa levitettyjä epätosia asioita? Ja sitten näkyvä ristiriita, minun puheeni myös, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä he ovat juuri kuulleet minusta ja elämästäni. Kun he eivät sitten tiedä, mitä uskoa? Minua vaiko juoruja ja sitä, mitä itse edessään näkevät?

Ja kukaan ei vahingossakaan erehdy kysymään minulta itseltäni tai edes kertomaan niitä asioita, minusta kulkevia juoroja, ei. On mukavampaa supoista ja puhista ja arvailla ja lyödä lisää polttoainetta ja lisätä vähän omia arvailuja asioihin ja jälleen on uutta puhetta, joka lähtee lentoon ja elämään uutta elämäänsä.

Tiedossa on siis helvetilliset kuukaudet itselleni. Tosin, olen monesti jo oppinut tekemään toisin, suhtautumaan toisin ja voisinko jotenkin kyetä tämänkin ratkomaan positiivisella tavalla? Mutta miten? Se ei riitä, että olen pelkkä oma itseni, senkin olen jo kokeillut.

Eristäytyminen tai eristäminen muusta porukasta on kamalaa, sitä en missään nimessä tahtoisi. Vaan se tähän asti ollut selviö, on helpompaa keskittyä vain omaan tekemiseen ja pysyä sitten omissa oloissa, kuin edes yrittää turhaan tulla hyväksytyksi porukkaan, jossa on jo etukäteen päätetty, etten sittenkään ole sovelias heidän piireihinsä.

Alku vaikutti lupaavalta, olin todella iloinen ja loppuviikosta tosiaan sain huomata sen, miten minua on alettu karttamaan kuin ruttoa. Miksi? Sitä saan jälleen turhaan miettiä, en näe itseäni toisten silmin ja en todella tiedä, mikä asia on sellainen, että ansaitsen jäädä yksin.

itselleni on tärkeää, että jokainen on samanarvoinen, kohtelu on samanlaista. Pyrin siihen itse tiedostamattanikin. Yksi ominaisuus puuttuu, ja se on se sellainen voiko sitä sanoa small talkiksi, sitä en osaa. En myöskään osaa puhua toisista ihmisistä, koska se ei ole soveliasta. Mielestäni jokainen ansaitsee yksityisyyden ja kertoo itse omasta elämästään sen mitä näkee tarpeelliseksi ilman, että muiden tarvitsee sitten alkaa toistelemaan ja kertomaan muille asioita, mitä on kuullut jonkun omasta elämästä.

Työssäni moni asia on uutta, en tiedä vielä mitään ja viime viikolla huomasin, kuinka minulle ei myöskään kerrota työni kannalta tarpeellisiakaan asioita. Toiset tekevät ne ja sitten kun kysyn, voinko tehdä jotakin, saan mulkaisun takaisin ja tuhahtelua ja selityksen siitä, että joku muu tekee sen ja sen ja sitten myöhemmin huomaan, kuinka kyseiset asiat on jääneet tekemättä.

Aikanaan olen kokenut senkin useampaan kertaan, että olen perehdyttänyt uusia ihmisiä taloon, työhön ja käytänteisiin. Toimin itse niin, kuin olisin itse toivonut itseni perehdytettävän ja hetken päästä olen sitten saanut karvaasti kokea sen, miten tämä perhedyttämäni henkilö on saanut sen saman vakityön tai hän on sitten päässyt piireihin mukaan ja itse sitten jälleen jäänyt toisaalle porukassa. Onko kyse siitä, että kun joku perehdytetään hyvin uuteen työhön, se ei olekaan koko porukan etu, vaan uhka? Siksikö minua ei ole perehdytetty työhöni ollenkaan?

Yritän elää jälleen saman ikävän tunteen kanssa, kuin lähestulkoon aina ennenkin eli työhön ei ole mukavaa lähteä aamuisin. Ja sitten myöhemmin kynnys hakeutua sairauslomalle laskee ja kohta sitten jo olenkin pyytämässä itse irtisanomispaperia valehdellen, etten ole sopiva ihminen ko. työhön.

En ole jaksanut koskaan tehdä numeroa kokemastani, en ole halunnut häiritä kenenkään eloa sillä, että olisin kertonut omista kokemuksistani, koska olen kokenut olevani itse syyllinen siihen, miten muut minua kohtelevat työssä. Olen kokenut aina kovin suurta ristiriitaa sen suhteen, minkä palautteen saan tekemästäni työstä asiakkailta ja sitten taas se kyräily työyhteisössä on latistanut kaiken ja olen saanut kokea olevani jopa ammattitaidoton ja tekeväni kaiken väärin, vaikka järkikin jo sanoo, että olen tehnyt kaiken työssäni kuten pitääkin. Tai sitten olen niin väärässä kuin olla ja voi ja kukaan ei viitsi minulle sanoa suoraan, että teen kaiken päin seiniä ja väärin?

Toipuminen näyttää nyt tyssäävän tähän. Jo eilen huomasin, miten minun työssäkäyntini aiheuttaa kaikenlaista ikävää lieveilmiötä kotona, kun en ole käytettävissä lapsilleni silloin, kun he minua tarvitsevat. Ja kohta huomaan tekeväni töitä jälleen vain palkkapäivää odottaen, mikään muu ei sitten motivoi ja hieman myöhemmin sekään ei enää auta jaksamaan ja olen lopussa niin fyysisesti kuin henkisestikin ja uutta romahtamista en todellakaan kaipaisi enää tähän. Juuri ja juuri olen päässyt jaloilleni ja haparoin jälleen liikkeelle ja nyt sitten joudun jälleen tämän saman ongelman eteen, mistä tunnun löytävän itseni aina, riippumatta siitä, mitä teen ja missä teen työtäni.

Ja tämä työ on urani riman alitus jokatapauksessa. Surkea palkka, kohtuullinen työmäärä, ainakin nyt, mutta onhan toki taas asioita, mistä en vielä tiedä mitään, mitä kaikkea sitten todellisuudessa tähänkin työhön kuuluu ja saatan jatkossa kuulla, että minun olisi pitänyt tietää jokin asia, vaikkei sitä ole sanottu ja minua perehdytetty. Selvästi huomaan nyt myös sen, miten ammattitaitooni ei uskota, koska olen nyt edellisen viikon aikana kuullut muutamia kertoja siitä, kuinka joillakin niin paljon joitakin työtehtäviä ja olen huomannut ajattelevani, että miksi he eivät delegoi niitä asioita tasaisesti jokaiselle samaa hommaa tekevälle ja sitten minulle myös. Minulla ei ole tällä hetkellä muuta, kuin se perustyö, ja sitäkin on välillä hankala tehdä, kun en tiedä missä on mitäkin ja miten tietyt asiat sitten tehdään. Olen muutamia kertoja sanonut suoraan, että mielelläni jakaisin samaa työtä heidän kanssaan, mutta uskon, ettei minun taitoihini luoteta ollenkaan ja kyseessä on ehkä ajatus, että he itse hoitavat asiat paremmin ja nopeammin? Vähän sama juttu kuin vanhemmilla, jotka eivät anna lastensa harjoitella kotitöitä sen vuoksi, ettei ole muka aikaa opettaa tai sitten eivät luota lapsiinsa sen vertaa, että joskus oppivat taidot ja sitä ennen niitä sotkuja ja muuta vahinkoa syntyy, mutta ei voi osata, jos ei opettele tai saa mahdollisuutta harjoitteluun.

En ole myöskään tällä hetkellä tietoinen asioita, joita olen kenties tehnyt väärin, en ole saanut palautetta tekemisistäni ja sekin kertoo nyt itselleni sen, etten ilmeisesti ole haluttu ihminen tuohon työhön. Ymmärrän ja valitettavaa on, että olen sellainen kuin olen, opettelen vielä itsekin elämään ja minulle se on ihan ok. Hankalaa vain se, etten nyt jälleen tiedä kuinka itse suhtautuisin työssäni muihin ihmisiin, arvailen ja hapuilen ja lopetan sitten kokonaan sen yrittämisen ja keskityn vain siihen omaan tekemiseeni. Sekään ei ole oikein, vaan tiedän ettei sitten ole muuta mahdollisuutta, mikäli haluan palkan. Minun ei ole mikään pakko sitten enää jatkaa samassa paikassa ja joudun todella miettimään tarkoin, haluanko enää lähteä toisten kiusanteon kohteeksi yhtään minnekään. 

Olen nämä asiat jo kertaalleen kokenut, ja vasta vuosien jälkeen tuolloinkin ymmärsin joutuneeni ulossavustamisen ja työpaikka kiusaamisen kohteeksi. Syytä en ymmärrä vielä tänäkään päivänä ja olen pohtinut paljon niitä tekijöitä itsessäni ja toiminnassani, jotka olisivat syynä kiusanteon alkamiseen. Vikahan aina kuitenkin siinä kiusanteon kohteessa, ei hän muutoin joutuisi siihen rooliin. Ja vika siis minussa, mutten ymmärrä miten tai miksi.