Olen kovin positiivisesti yllättänyt uudesta työstäni. Entisiin hommiin verrattuna kovin helppoa. Tähän asti olen törmännyt mukavan tuntuisiin ihmisiin työtovereina ja olen ymmärtänyt työpaikkani olevan kovin pidetty ja haluttukin paikka. Se kuulostaa hyvältä omiin korviini.

Koin tänäänkin paljon uusia asioita, kohtasin myös niin kovin harvinaista ihmisarvostusta, siis semmoista normaalia kohtaamista ja kohtelua. Se tuntui pitkästä aikaa kohdattuna omituiselta. Olen sanaton jotenkin. Samoin työn arvostus on toisenlaista, vaikka olenkin jotenkin saanut ihan toisenlaisen kuvan tuosta työstä. Ennen en ole kokenut kovinkaan paljoa sitä, että oman työn arvostus näkyisi ja kuuluisi jotenkin ja nyt sen koen pitkin päivää. Se jo itsessään lisää omaa motivaatiota tehdä kyseistä työtä.

Kesken työpäivän ajatuksiini hiipi ajatus siitä, että jo parin päivän jälkeen voin sanoa työpaikan olevan paras tähänastisista, samoin työnkuvan. Kesken toimien huomasin miettiväni sitä, kuinka olisin juuri tätä työtä varten kulkenut koko elämäni, siis kaikki aiemmat kokemukset, koulutus, ihan kaikki on nyt jotenkin nivoutumassa yhteen luoden vankalta kuulostavan tietotaidon yhdistettynä melkoiseen elämänkokemukseen. Olen saanut jo olla kiitollinen monista elämän varrella tapahtuneista ja niistä saaduista kokemuksista. Elämänkokemusta todella tarvitaan suhteuttamaan asioita oikeisiin mittoihin.

Sain jo palautetta myös työstäni, ja kiitollisena otin sen vastaan ja mietin samalla, että tämä taitaa sittenkin olla juuri se minun juttuni. Tuntuu todella siltä, kuin olisin tätä kohti kulkenut koko elämäni. Ja nyt minulla on vuosi aikaa, katsoa tämä työnkuva ihan rauhassa, perehtyä ihan rauhassa.

Itse työnkuva on siis helppoa itselleni, koska minulla on hyvin paljon kokemusta jo entuudestaan ja ainoana erona tässä on se, etten tee työtä yksin, siis en kuormitu työssäni, koska asiat ovat tuossa paikassa hyvin ja homma tuntuu toimivan hyvin. Se on harvinaista, en ole vielä tähän ikään mennessä törmännyt tuollaiseen, että esimerkiksi työntekijöitä on tarpeeseen nähden ja ketään ei kuormiteta ylenmääräisellä työmäärällä. Tehtäviä on jaettu hienosti, samoin vastuut ei jää näköjään yksien niskaan, vaan tasapuolisesti ja nyt jo olen kuullut sitä, että työtehtäviä ja vastuita voi halutessaan jättää pois ja siirtää muille ihan vaikka oman elämäntilanteen tai jonkin muun takia ja kamalaa väsymistä ei pääse syntymään, kun siihen on osattu jo aiemmin kiinnittää huomioita.

Harvinaista kyllä, odotan jo maanantaita ja uutta työviikkoa. Sellaista en ole vielä koskaan kokenut, että odotan työhön pääsyä, jos nyt ei lasketa sitä ajanjaksoa, jolloin pakenin töihin ahdistavaa kotielämää exän pauloista pois. Siltikin, tämä on erilaista nyt.

Auttoiko todellakin ajatukseni, kun tavallaan luovuin ajatuksesta löytää työ, joka olisi mieleinen, päivätyö ja ei kuormittava jne...Auttoiko se, kun huomasin aamuisin ajattelevani päivän olevan täynnä mahdollisuuksia? Auttoiko se, että olen tehnyt töitä paljon sen eteen, että hyväksyn asiat, joille en mahda mitään ja opettelen olemaan edes ajattelematta niitä? Puhuin kylläkin muksuille jo alkukesästä jostain kumman syystä, että heidän on tiettyjä asioita mietittävä syksyä ajatellen, että jos olenkin töissä, aavistinko jotenkin etukäteen?

On uskomatonta huomata, miten asiat järjestyvät, kun jälleen luopuu ja jättäytyy tavallaan jonkin armoille, luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät parhain päin ajallaan.