Tänään en oikeastaan ajatellut sitten mitään. Aivot narikkaan työpäivän ajaksi siis. Kuulostaa ihan samalta, kuin ennenkin.

Kotiin päästyä rojahdin sänkyyn, otin päivätorkut ja olo ei kohennu ollenkaan. Pieni horkkaväsymys on koko ajan seurana työpäivän jälkeen. Aivot sumussa ja työhön menee nyt kaikki käytettävissä oleva energia ja kotiin ei jää mitään.

Siinä mikään lääkäri auta, väsymisen vuoksi olen käynyt jo ennenkin lääkärissä, veriarvot on aina olleet hyvät ja kun niissä ei ole mitään, olen virallisesti terve. Väsymys nyt kuitenkin on rajoittanut elämääni ja nyt se rajoittaa vielä enemmän, kun en edes kauppaan enää iltaisin jaksa lähteä. Ja työmatkan varrella en edes jaksa ajatella muuta kuin kotia ja hetken pituelleen pääsyä.

Ei hyvä- ei ollenkaan. Tiedän sen itsekin. Vaan eipä ole vastaan tullut vielä sellaista, joka ymmärtäisi tämän väsymyksen, joka on koko kroppaa vaivaava vihulainen. Kaksikymmentä vuotta sitten kärsin omituisista väsymisen päivistä, yksittäin ja ihan silloin tällöin, ihmettelin vain, miten saatoin olla niin väsy, etten jaksanut edes hiuksia harjata yhden päivän aikana. Seuraavana päivänä ei ollut mitään ja selitin itselleni väsymisen huonosti nukutuksi yöksi jne. Sitten alkoi olla kahden päivän mittaisia väsymispäiviä, aamusta alkaen. Edelleen selitin itselleni huonoa yöunta ja vaikka mitä.

Kävin lääkärissä, ja oikeastaan aina silloin kun ole nokkani näyttänyt tuolla ylijumalaakin korkeammassa paikassa, jossa nämä arvaavat elämäänsä kyllästyneinä ihmisten vaivoja selittäen sitten lopulta kaikki terveiksi, tai sitten täysin terveet sairaiksi, väsymykseni on ohitettu tyystin.

Nykyisin väsymispäivät ovat jokapäiväisiä eli normiolo minulle. Sinnittelen koko päivän, ihan hirveän väsymyksen kanssa. Koko kroppa huutaa lepoa, joka ei edes yöllä lepää, vaan jokainen aamu tuntuu pahemmalta kuin illalla käydessäni nukkumaan, vaikka siis uskottelen nukkuvani ihan hyvin.

Nykyisin koen sellaista normaalia virkeää oloa pari kertaa vuodessa, viimeksi kesäkuussa taisi olla yksi päivä semmoista oloa ja silloin yritin tehdä kaikenlaista, mitä en normisti edes jaksa ajatella. Pelkkä uupuminen ei mielestäni voi selittää tämmöistä, vuosikausien väsymistä. Tai sitten voi. Ja uupuminen on sitten hyvin syvää ja erittäin pitkäaikaista.

Tänään maalasin pitkästä aikaa, siinä meni ehkä sellainen puolituntia päiväunien jälkeen. Helppo ja nopea tekniikka, ja annoin käden viedä. Värit tauluun poimin sisustuksesta, josko valmiina taulu päätyisi seinälle? Ihan valmis se ei ole, jokin puuttuu ja jatkan sitten kun jatkan. Olen iloinen, että työssä saan käyttää tätä vahvuuttani halutessani.

Yritän katsoa aina asioiden valoista puolta ja nytkin mieleeni tulee monta hyvää ja positiivista asiaa uudesta työstäni. Niiden varjolla jaksan. silloin kun jokin tuntuu mättävän ja tulen iloiseksi ajatellessani hyviä työn puolia. Palkka on yksi tekijä, tosin joutuessani palkastani maksamaan elatusmaksua lasten isälle, joudun hyvin todennäköisesti toimeentulotuen asiakkaaksi uudelleen ja se ajatus ei houkuttele ollenkaan. Käyn töissä saadakseni toimeentulotukea ja pientä palkkaa sitten. Ja koko päivä uhraantuu sitten töihin, kun voisin samalla rahalla olla kotonakin. Tai ehkäpä käteen jäisi enemmänkin? En jaksa sitä nyt laskea, koska yritän olla kuten normi-ihmiset töissäkäynteineen kaikkineen.

Työn sisältö on vaihteleva, sopivan haastava, muttei kuitenkaan liian. Saan tehdä asiat omalla persoonallisella tyylilläni, ollen oma itseni. Työssä myös vaaditaan asennetta, jota minulta pilkahtelee ihan vahingossa aina silloin tällöin ja ehkä se sieltä joskus avautuu paremminkin. Halutessani voin ulkoilla, mikä on ihan huippua ja ei tarvitse olla koko päivää sisätiloissa. Jalat on melkoisen kovilla jalkojen päällä ja askelia kertyy paljon, eli painon pitäisi laskea pikkuhiljaa. Saan lämpimän lounaan päivittäin, tauot ehdin pitää kuten kuuluukin. Monissa vastaavissa hommissa asiat ei ole noin hyvin ja ymmärrän olla kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka tässä työssä todella toimivat ja mitkä eivät ole entisissä paikoissa olleet kuin pelkkää toivetta ja sananhelinää. Niin ja mikä parasta, virka-aika. Kun on vuosia tehnyt vuoroissa töitä, osaan arvostaa viikonloppuja vapaana ja osaan jopa odottaa niitä ihan eri tavoin kuin ennen, kun oli yksittäinen vapaa siellä täällä viikkoa ja joskus tai siis useinkin saattoi olla jopa 12 päivää putkeen töitä yhdellä vapaapäivällä. Viikonloppuvapaita ei oikeastaan ollut, ellei niitä erikseen osannut pyytää ja aina ei vaan jaksanut perustella, miksi olisin tarvinnut juuri viikonlopun vapaaksi. Syyksi ei riittänyt esimerkiksi lapset, vaan piti olla jokin muu hyväksyttävä selitys, että sai viikonlopun vapaaksi.

Pidän myös siitä, että pukeutuminen ei määrity työn mukaisesti, tai siis määrittyy, mutta sopii minulle vallan mainiosti. Ennen työvaatteiden tarvitsi olla tietynlaiset, samoin ulkonäkö oli myös ohjeistettu. Mutta nykyisessä työssä voin vapaasti pukeutua ja nautin siitä, koska kotona taas ei viitsi nähdä vaivaa ulkonäön eteen edes vaatteissa ja kunhan jotkut on päällä, ettei napa näy, on riittänyt itselleni.

Olinpa uskaltautunut jo aiemmin hakeutua tähän nykyiseen työhön, eli paljon enemmän on positiivista ajatusta sitten kuitenkin ja kun tiedän melko pitkälle omien hankalien tunteiden ja ajatusten olevan itsestäni lähtöisin ja omista virheellisistä jutuista, jotka taas johtuvat traumoista ja muista elämän varrella sattuneista asioista ja kohtaamisista, niin toivon kyllä, että ensi vuonna tähän aikaan kirjoittelen myös työasioista saman homman parissa.