Työpäivä oli ja meni, omalla painollaan. Tänäänkin kävi, kuten ennenkin eli kun tilanne menee itselläni siihen, että epäilen itseäni ja alan unohdella asioita ja siitä seuraa jälleen uutta ikävää ja en voi luottaa itseenikään. Seuraavaksi sitten käy niin, etten enää kykene ymmärtämään edes kirjoitettua, muistan väärin, teen väärin ja sitten onkin aika irtisanoa itse itseni. Etäisyys muihin on nyt kasvanut, he ottavat itse etäisyyttä ja itse myötäilen sitä. Se on minulle niin tuttua jäädä yksin, ja niinhän siinä käy tälläkin kertaa. Ei riitä, että menen väkisin sinne missä muutkin ovat tauoillaan, jotenkin he siitä sitten yksi toisensa jälkeen keksivät muuta tekemistä. Olisi varmaan reilua kadota taukojen ajaksi jonnekin, niin en häiritsisi kenenkään rutiineja ja tuttuja juttuja heidän kahvipöydissään. Edelleen itse työ on palkitsevaa, mutta uskon, että siinäkin olen jotenkin väärässä ja oma tulkintani on vääränlainen.

Mietin, että tämä työ olkoon sitten se viimeinen yritykseni olla normaali, tehdä työtä ja saada palkkaa ja kärsiä. Näköjään on ihan sama missä olen, millaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä, niin koen aina samat asiat. Kadun niin paljon tätä työtä, jos olisin arvannut mitä tuleman pitää, en olisi saattanut itseäni tähän kiusaan enään. On se minun viimein hyväksyttävä, etten ole ollenkaan soveltuva olemaan ihmisten kanssa tekemisssä. Ei minulla ole mitään kykyjä toimia kenenkään kanssa, en tule koskaan ymmärtämään sitä ,miten ihmiset toimivat. Ja palautetta en saa, en ole koskaan saanut. Perehdytys on jäänyt tekemättä, ja en tiedä kuka edes ehtisi perhedyttämään? pallo siirretään aina jollekulle toiselle, kun kysyn jotakin ja lopuksi en ole keneltäkään saanut vastausta- tee siinä sitten työtä.

Ajattelin hieman päästää kuormaa jälleen ulos. Sitä vartenhan tämä on olemasssakin. Niille ajatuksille ja tunteille, joita ei muille sanota ääneen ja joita ei siis ole olemassa.

Jokainen tekee tavallaan sen purkamisen ja tämä kirjoitus on minun tapani. Minulla ei ole ystävää, ei ystäviä eikä tuttuja, se pitää pitää mielessä, jos ja kun joku näitä ulostuksia lukee. Miesystävä on jotenkin aina väärässä hetkessä kyselemässä tai sitten ei kykene kuuntelemaan ollenkaan.

Aamulla ajaessani työhön, huomasin mieli-alani laskeneen hurjasti. Olen vajoamassa jälleen masennuksen syövereihin, ja sitten sekin alkaa jälleen vaikuttaa omiin ajatuksiini. Mitä sitten, kun jälleen millään ei ole väliä? Ei tämän näin pitänyt mennä, ei ollenkaan. Työn piti olla tähän hetkeen apu omaan toipumiseen ja toisin on käymässä. Minun piti kyetä aloittamaan alusta, vaan eihän se tunnu luonnistuvan sitten millään. Kärsimyksen määrää ei ole rajoitettu, se vain muuttaa aina muotoaan ja siihen on sitten sopeuduttava.

On ihan turha pohtia omaa osuutta mihinkään, kun en saa niitä mahdollisuuksia edes opetella olemaan ihmisten kanssa. Mitä jos minulla onkin ollut jo syntymästä lähtien joku oireyhtymä, joka vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Tiedän kyllä, että perusasiat kohteliaisuudessa kantavat pitkälle, säästä voi jääritella vaikka kuinka paljon. Sekö on  sitten riittävä itselleni? Samalla kuunnellen, kun minut ohitetaan keskusteluissa minun omista töistä, ja sitten ihmetellään, kun en ole jotakin tiennyt tai tehnyt.

No, pitkään en semmoista jaksa, enkä jaksa esittää enää mitään tyhmää ja yksinkertaista niissä tilanteissa, joissa  minun oletetaan olevan sellainen. Ymmärrän varsin hyvin ja näen varsin hyvin sekä kuulenkin oikein hyvin, olen siinä vieressä, vaan minua ei noteerata ja ohitseni puhutaan ja nyt vieläpä kartellaan jostain käsittämättömästä syystä.

Osaan myöntää virheeni, ja yleensä niin teenkin. Kysyn, jos en jotakin ymmärrä, kysyn toisenkin kerran. Olen jo jokunen vuosi sitten tullut siihen tulokseen, etten osaa olla ihmisten kanssa, juurikin sen vuoksi, että koen aina näitä ikäviä fiiliksiä enemmän kuin on tarpeen ja aina syyllistän itseni niistä, vaikkei aina olisi edes aihetta. Olen aina ollut liian kiltti, ja saanut kärsiä siitä hyvin paljon.

Enää en vaadi itseltäni tai toisilta sellaista täydellisyyttä. Ihminen on ihminen, kaikkinen epätäydellisyyksineen. Nuorempana vaadin itseltäni täydellistä suoriutumista ihan kaikessa, vähempi ei riittänyt ja lopputulos on karmea. Olen pohtinut hyvin paljon omia asioita, mitkä vaikuttavat mihinkin ihmissuhteissa ja olen myös kyennyt hirmuisen opettelun jälkeen vetämään rajoja niin itse itselleni, kuin muillekin. Enää en taivu toisten miellyttämiseen edes tiedostamatta, mihin minut kasvatettiin.

Mielessäni risteilee satoja kysymyksiä, miksi niin tai näin ja eihän se hemmetti mitään auta, jos ei ole ketään kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Tämä viikko on ollut jotenkin silmiä avaava kokemus. Ja jos löytäisin mielestäni ne oikeat kysymykset, voisin niihin keskittyä paremmin.

Päällimmäisin tunne on suru, ihmetys siitä, mikä oikein olen tässä ihmisviidakossa. Tunnen, etten kelpaa mihinkään joukkoon tällaisenä kuin olen. Ymmärrän ehkä hämärästi, miksi olen lapsuudesta asti oppinut toimimaan niin kuin olen toiminut, eli miellyttämään muita. Minua on vaikea hyväksyä sellaisena kuin olen? ja sitten se suurin kysymys, millainen olen? Normisti ihmisellä on ympärillä joitakin ystäviä, on eri rooleissa olevia ihmisiä. Minulla ei ole ketään, ei ketään kerrassaan. Ei ole sellaista peiliä, joka auttaisi minua ymmärtämään muita tai edes itseäni. En tiedä miten ihmiset minut näkevät, tai kokevat. En saa palautetta mistään, en koskaan.

Miksi minussa itsessäni heräävät voimakkaina pelot ja sen myötä luulot saavat vallan myös. Kaikki ei ole pelkkää luuloa, viimeviikkoiset kokemukset muista antavat aiheen ihan aidosti ihmettelylle, miksi jotkut toimivat niin tai näin? ja miten oppisin sivuuttamaan semmoiset asiat olankohautuksin?