En olisi arvannut miten paljon ennakkoluuloja,- ja oletuksia voikaan olla työttömästä ihmisestä. Olen saanut pöyristyä mielessäni sen sadannen kertaa, kun kuulen todella typeriä kysymyksiä itsestäni.

Asunko kaupungin vuokratalossa? No en, en ole sellaisessa asunut sitten valmistumiseni jälkeen. Enkä asu nytkään, kaukana sellaisesta. Niin, kun toinen on ollut työtön statukselta, niin silloinhan voi ihan suoraan olettaa, että toinen asuukin jossakin slummissa.

Hei haloo, ihmiset sentään. On olemassa elämäntapatyöttömät erikseen ja sitten on myös olemassa niitä muita, joilla on takanaan kaikenlaista muuta, kuten itselläni on. Esimerkiksi juurikin tuo uupumus ja väsyminen moniin asioihin, esimerkiksi kelan ja te-toimiston pompotteluun ja mielivaltaisilta tuntuviin asioihin esimerkiksi tukien katkomisten vuoksi, kun ja jos tekee eri pituisia pätkiä työelämässä. Ja sitten on katkolla myös laskun maksut ym. Ja itse en siis sellaista kestä, että joutuisin elämään epävarmuudessa ja odottamaan milloinkohan näiden elinten päätökset kenties olisivat valmiina ja saisin lakisääteiset tukeni. On rankkaa tosiaan ensin tehdä pätkä töitä, samalla pitää nämä kyseiset elimet ajantasalla ja sitten odottaa sitä viimeisintä palkkanauhaa, vain todetakseni, että summa jää alle sen 300 euron, joka on rajana tukien saamiseen täysimääräisinä ja kuitenkin sitten on aina ilmoitettava työstä jakun olet työssä niin kaikki lasketaan ihan varmuuden vuoksi uusiksi asumistukea myöden ja kelaan joutuu sitten aina lähettämään miljoona liitettä yhden ja pkahden päivän työrupeaman vuoksi. paras oli alle kuukuden ja yli kahden viikon työsopimus, joka sekoitti tulot useammaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen oikeastaan oikeastaan tulin siihen tulokseen, ettei sellainen pätkätyö ole järkevää omalla kohdalla, koska on kuitenkin perhe ja sen myötä myös taloudellinen vastuu lapsista, joiden tarvitsee elää myöskin.

Ja paljon muuta...

Olen nyt kohdannut monia ennakkoluuloja itsestäni. Tiedän, miten minua katsotaan karsaasti, koska olenhan ollut työtön jonkin aikaa. En saata edes kuvitella niitä olettamuksia, joiden tiedän olevan vääriä ja sitten niistä kuitenkin arvuutellaan taukotilassa.

Päätin aamulla, etten anna vaikututtaa minkään omaan työhöni, kuitenkin on vaikeaa kohdata ne muut ihmiset, joiden tiedän kuvittelevan minusta yhtä sun toista. Päätin aamulla, että hymyillen menen tämänkin päivän, ja monta kertaa on meinannut hymy kyllä hyytyä, niin pahalta on tuntunut vähän väliä. Onneksi työ on sen verran nopeatempoista, etten ehdi kovin montaa hetkeä omaa oloani pohtimaan, onneksi. Mutta, sitten on aina ne hetket pakollisten taukojen mukana, kun jotenkin koen syvää häpeää omasta olemassaolostani, johtuen juuri siitä, että tiedän jotenkin ihmisten puheet minusta ja heidän olettamuksensa ja ennakkoluulonsa. Ne noudattelevat ihan sitä samaa yleistä luuloa, mikä on yleensäkin työttömien ihmisten harteilla. Työtön on sellainen, on tällainen jne. kaikki ei ole kuitenkaan samasta muotista, ja itse en koe ollenkaan olevani siinä muotissa. Vaikka olen työtön, en mahdu mitenkään siihen muottiin mikä on yleisesti maalattu työttömästä ihmisestä.

Olen jo kuullut edeltäjästäni, ja ei kiinnosta ollenkaan hänen tekemiset. Verrataanko minua nyt häneen kenties? Ei minulle kuulu se, miten joku muu on tehnyt hommansa, koska jokainen tekee työnsä kuitenkin omalla tavallaan ja en ole sama ihminen kuin se, joka oli edeltäjäni. Ja toisaalta, en lähde sooloilemaan, koska työ tehdään tiimissä ja tiimissä myös sovitaan yhteiset asiat. Valitettavasti en ole vielä kokenut, että olisin osa tiimiä. Minut on ohitettu lähes kokonaan suunnittelusta, ja tänään jälleen sivusin asiaa, ja sain kuuulla hienovaraisesti, että pitää odottaa ylemmältä taholta ohjeita. Se oli suoranainen valhe, koska tiedän työnkuvaan sisältyvän itsenäisen suunnittelun sekä raamien teon jne. Minua ei vain haluta siihen suunnittelemaan mukaan, vaikka minut on kuitenkin ilmeisesti siihen hommaan palkattu. ja nyt sitten jään odottelemaan ylemän tahon ohjeita, siihen asti sitten teen kuten parhaaksi koen ja näen. Suunnittelu olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jo ihan oman työn kannalta, mutta oman työnkin suunnittelu on kovin hankalaa, koska en edes tiedä, kuka on ja missä milloinkin. Ihmiset tulevat ja menevät ja olen ihmeissäni. Sitten yhtenä hetkenä on paljon ihmisiä ja toisinaan ei ole kuin kaksi. Joten, mieti nyt siinä sitten jotakin, kun ei tiedä mihin perustaa työn.

Olen jokaiselta melkein kysynyt, mitä he odottavat minulta ja olen saanut vastaukseksi aina jotakin epämääräistä. Luulin tämän työn olevan mahdollisuus, vaan nyt se on kääntynyt niin, että lasken kärsimysviikkoja, jotka olisi vielä siedettävä.

En oikein ymmärrä sitäkään, miten on mahdolista täydellinen suunnanmuutos minun kohtaamisissa työtovereiden kesken. Mitä tapahtui? Alkuun kaikki vaikutti kovin hyvältä ja sitten  huomaankin, ettei mikään ollutkaan muuttunut sitten edellisten työpaikkojen. Tiedän jo, vika on minussa itsessäni ja sen selvittämiseen menee varmaankin hyvin pitkä aika, jos koskaan saan itsessäni olevan vian selville.

Olen kuitenkin hyvin väsynyt aina pohtimaan näitä asioita ja kohtaamaan mitä ihmeellisimpiä asioita kummallisten, toisten ihmisten esittämien kysymysten muodossa, jotka paljastavat toisten ennakkoluulot itseäni kohtaan. Kurjalta tuntuu, kun vastailen hölmöihin kysymyksiin ja sitten minut ihmisenä kuitenkin ohitetaan, samoin yhtenä työntekijänä.

On kurjaa jälleen sietää vain rahan takia tämäkin kaikki. Palkka on jälleen ainoa motiivi tehdä työ. Alku vaukutti lupaavalta, Koin hetken olevani ihminen muiden joukossa, mutta vain hetken ja se meni jo. Jälleen yritän olla välittämättä, olla näyttämättä sitä ,miltä minusta tuntuu todellisuudessa. osaan hymyillä ja kohdata jokaisen työtoverin naama peruslukemilla, jos tarve niin vaatii ja olla olevinaan tietämätön heidän jutteluistaan ja seläntakanapuhumista.

Osaan sen kaiken, olen oppinut elämäni aikana olemaan kuin en olisikaan. Osaan olla välittämättä ja osaan keskittyä vain omaan tekemiseeni, niin on ollut pakko oppia tekemään ja se näyttää edelleen jatkuvan. Oli ihan turhaa huokaista sen suhteen, että pienen hetken koin olevani normaali, samalla viivalla muiden kanssa. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka paljon itse itseäni arvostaisin tai muita. Jos oikeasti muut eivät koe sitä, että olisin edes ihmisenä arvostettu, miksi jaksaisin itsekään itseäni arvostaa sen enempää, se on ihan turhaa vastatuuleen kulkemista, kun jokatapauksessa en voi rakentaa muuria ympärilleni.

Alistun siihen kohteluun, on turhaa alkaa tekemään tikusta numeroa, koska tilanne ei muutu miksikään. Leima otsikossa on todella vaikea edes olettaa saavansa normaalia kohtelua, työtön on työtön vaikka olisikin työssä.

No, onneksi on sairaslomat keksitty. On kai parempi jäädä määrittämättömän pitkälle sairauslomalle tai sitten voin myös pyytää koeajan turvin työsuhteen purkamista, mikäli olosuhteet menevät oman sietokyvyn yli. Ja nyt näyttää kovin huonolta tuon suhteen. En taida olla vieläkään selvillä vesillä oman jaksamiseni kanssa?

En hakenut kärsimystä, en jälleen tätä samaa pohtimista, mikähän vika minussa on, kun toiset kohtelevat huonosti. ja ei ole minun tehväni todellakaan sanoa aikuisille ihmisille heidän käytöksestään. Kokemuksesta tiedän, että siitähän se riemu vasta repeääkin, mikäli suuni aukaisisin. On parempi olla vain hiljaa, keskittyä omaan työhön.

Olen jo onneksi unohtanut paljon niitä ikäviä olettamuksia itseeni liittyen, niitä typeriä kysymyksiä, joita ei edes esittäisi. Onneksi niin.