Viikonloput menevät nopeasti, kaikkea ei ehdi edes mitä on viikonlopulle ajatellut. Siivoukset, pyykit, parempi ruoka, kaupassa käynnit ensiviikkoa ajatellen, mummo, lapset, harrastukset jne.

Työssäkäynti häiritsee kotielämää paljon, oikeastaan  oma työ vie kaiken saatavilla olevan ajan, jolloin voin itse tehdä kotona tarvittavat hommat. Aika ei riitä enää kaikkeen, ei oma jaksaminen.

Työn piti olla itselleni voimaannuttavaa, palkitsevaa. nyt se on pelkkää vapaa-ajan riistoa, ja kärsimystä tasaiseen tahtiin. Vaan eihän siinä ole mitään uutta, sellaista elämäni on aina ollut, jonkinasteista kärsimystä aina jossakin muodossa.

En tiennyt kelan päätöstenteon olevan noin hidasta, terapiaan olisi jo hyvä päästä, ennenkuin taas on itselleni huono hetki aloittaa ja olen liian masentunut. No, toista kuukautta odotusta takana.

Sitten vielä lapset, jotka odottavat esim. uimaan pääsyä pitkästä aikaa. Yksi lapsista on kysynyt jo pitkään sitä, että pääsisi halliin uimaan ja nyt olen jo joutunut siirtämään tuotakin asiaa monen monta päivää, kun en vain repeä jokaiseen paikkaan yhtäaikaa. Harmittaa, toinen pettyy päivästä toiseen, kun aina tulee elämässä eteen kaikkea muuta, tärkeämpää kuin halliin meno. Tänäänkin suunnitelmat muuttuivat, ja yksi päivä ei taas riitä siihen kaikkeen, mitä pitäisi ehtiä paivän aikana.

Näin käy sitten kun on yksin aikuisena lasten kanssa. Aina on jostakin vähemmän tärkeästä luovuttava. Toki voisin lapsen viedä yksin uimaan ja tehdä itse asioita sillä aikaa, pointti onkin nyt siinä, että tämä lapsi toivoo pääsevänäsä uimaan ilmeisesti juuri kanssani, ja minua ei uiminen tällä erää kiinnosta yhtään, ihottumani on jälleen siinä kunnossa, etten kehtaisi lähteä esittelemään itseäni julkisesti.

Viikonloppuihin on tullut uutta tekemistä myös vanhimman lapsen paikkakunnan vaihdoksen myötä, ja sinnekin on ehdittävä kyläilemään ja siinä vierähtää sitten koko päivä. Työpäivän jälkeen sinne ei ennätä pari tuntia kun menee jo pelkässä yhdensuuntaisessa matkassa.

Noh, kävimme uimassa viikonloppuna ja kävimme kyläilemässä toisella paikkakunnalla, kävimme mummolla. Pikasiivousta ja pyykinpesua. Tuntui, etten ehtinyt huilata ollenkaan ja nyt jo mennään tiistaissa.

Sopeutumista arkirytmiin siis parhaillaan. Onneksi lapset on jo sen verran isoja, parissa vuodessa ehtii kasvaa paljon, että pärjäävät muutaman tunnin ja voin olla huoletta itse töissä. Iltapäivisin ei ole puhelin pirissyt, ja pari hassua viestiä on laittaneet, jos on ollut asiaa. Hyvä niin.

Eilinen päivä työssä meni ihan kivuttomasti. Jotenkin psyykkasin itseni matkalla työhön miettien, ettei ole minun ongelmani sittenkään toiset ihmiset. Sen pitäisi riittää, että tekee työnsä hyvin. Ja riittihän se sitten, Pystyn olemaan välittämättä kyräilyistä, semmoista paikkaa ei olekaan, jossa ei puhuttaisi ym. jonkun ihmisen asioista, tavoista jne.

Oma asioihin suhtautuminen ratkaisee jonkinverran ja tiedän kuitenkin, että pääosin vika on itsessäni. Ne asiat, tunteet ja ajatukset on pitkälti itsestäni lähtöisin ja niihin voin vaikuttaa itse. Kuinka itse siis suhtaudun heränneisiin tunteisiin? Jäänkö niitä märehtimään vai tunnistanko ja tunnustan ja annan niiden olla. Toivon, että jatkossa työpäivät olisivat itselleni eilisen kaltaisia enemmän.

Itse tutustun hyvin hitaasti, jos ollenkaan ihmisiin. Asian vaikeus tulee juurikin siinä, että luen ihmistä hyvin tarkkaan ja huomaan esim. jos toista ei voisi vähempää kiinnostaa tai jotain muuta. En silloin myöskään "tyrkytä" tutustumista tai muuta toiselle, vaan annan olla. Toki pakolliset työhön liittyen hoidan, mikäli on pakko kommunikoida.