On jännä huomata, miten en kauhulla odota seuraavaa päivää töissä. Se on itselleni erittäin suuri asia, koska useat työpaikat ovat olleet sellaisia, missä en ole kokenut oloani hyväksi. Nyt kylläkin ymmärrän syyn olleen paljon myös itsessäni ja omissa eletyn elämän kiemuroissa. Osaan jotenkin nyt suhtautua toisin itseeni ja ennenkuikkea muihin.

Kuulin mummolta, kuinka yksi sisaruksistani oli tuominnut alkaneen työni. Hänen mielestään (sisarus ei tunne minua kunnolla) en ole sopiva työhöni, hänen mielestään minulta puuttuu koulutus, vaikka todellisuudessa koulutukseni oikein sopiva. (ehkä jopa ylikoulutettu siihen, vaan ei se minua haittaa ollenkaan, ei tässä tilanteessa, missä tarvitsen työtä, mutten liikaa voi rasittaa itseäni).

En loukkaantunut sisarukseni puheista, Viestin välittäjänä toimi kuitenkin mummo, joka saattaa siis myös tahallaan yrittää saada juopaa meidän sisarusten väliin. En loukkaantunut, koska sisarukseni ei voi tietää, mihin kaikkeen koulutukseni antaa kelpoisuuden ja tämä työni on yksi niistä. Minun koulutuksella tosin harvemmin ketään palkataan, koska palkkaa pitää maksaa enemmän kuin toimenkuvassa vähemmän koulutetuille. Voisin ehkä sitten loukkaantuakin, jos minulle sanottaisiin asia suoraan kasvotusten?

Jotenkin olen viikonlopun aikana hahmotellut jo sitä, kuinka saan arjen sujumaan, kun koko porukka on läsnä. Ruuan valmistukseen ajattelin käyttää joka toisen päivän, niin että kaapissa on joka päivä lämmitettäväksi sapuskaa. Ruuat tosin menevät suurella todennäköisyydellä nyt kovin uusiksi, koska yhdellä lapsista on suurella todennäköisyydellä lääkärin mukaan lapsuusiän allergiat puhjenneet uudelleen, ja siitä syystä olisi ongelmia terveyden kanssa, olisiko lihominen juuri siitä johtuvaa, jos ja kun suolisto on huonossa kunnossa ja imeytyminen häiriintynyt, tai jokin muu aineenvaihdunnassa? Ainakin stressi ja sen seuraukset on selvästi havaittavissa ja nehän vaikuttavat juurikin noin elimistössä. Kropan toiminta menee sekaisin jo ihan hormonitasolla, kun kortisoli on jatkuvasti koholla jne. Lapsikin voi kärsiä uupumisesta ja omieni kohdalla jokainen on jossakin vaiheessa ollut myös uupunut. Samoin oman kropan kanssa on käynyt, elimistö on täysin sekaisin.

Viikonloppuna saimme jopa yhden kokonaisen päivän lapsivapaata, sellaista herkkua ei tässä talossa ole ollutkaan kuukausiin. Olisin kovin mieluusti huolinut vielä toisenkin, vaan elämä yllättää ja yksi jos toinenkin ilmestyi pikaisesti takaisin. Yritin rentoutua, pestä pyykkiä ja mitäpä sitten muutakaan keksimme kuin mennä mummolaan tekemään remonttia ja ennalta-ehkäisemään jälleen yksi mahdollinen tapaturman aiheuttaja. Yksi asia johti toiseen jne ja kohta olikin pieni remppa tehtynä ja yksi huoli vähemmän talvea ajatellen ja mummon yksi riski kaatumiseen minimoitu.

Parisuhde ei oikein lämpene, ei sitten millään. Oma kärsivällisyys alkaa olla loppusuoralla, jos toisen mielestä kadestä pitäminen on suurin asia, mitä parisuhteen eteen voi tehdä, en ole oikea ihminen hänelle. Hankkikoot sitten itselleen mummon, joka on ylittänyt soveliaan yhtään minkään tekemiseen. Vielä en ole itse kiikkustuoli-ikäinen moneen vuosikymmenee, ainakin niin toivon ja tarvitsen paljon muutakin kuin voivottelua ja kädestä pitämistä. Joskus tuntuu, että seurustelisin pikkupojan kanssa, joka kovasti kaipaa vain kaitsijaa. Siihen en halua lähteä, kuten en tahtoisi koko ajan olla kertomassa, kuinka hänen tulisi toimia ja kehoittaa toimimaan. En ole hänen äitinsä, en holhoojansa, mutten jaksa aina olla kätsomassa sitäkään, kun toimii kuin pieni lapsi, vaikka pitäisi olla jo aika ihminen.

Samoin olen kyllästänyt hänen iänikuisiin selityksiinsä. Joka asiaan löytyy selitys, miksi ei ole tehnyt jotakin asiaa, minkä on luvannut. Jokaiseen unohdukseen löytyy selitys, jokaiseen tekemättä jättämiseen löytyy selitys ja viimein jos ei ole selitystä niin hän alkaa valittamaan kuinka hänessä on jokin paikka kipeä tai tuli juuri sillä hetkellä kipeäksi. Se rassaa kovin.

Hän on tyytyväinen, kun voi kuorsata elokuvan kanssa kilpaa ja tehdä mitä häntä huvittaa. Vastuu ei kuulu toimenkuvaan, ei toisesta huolen pitäminen, mutta ei myöskään itsestä huolen pitäminen. Syy on aina kaikissa muissa, hän ei halua kuulla, että olisi itse kämminyt joskus jotain. Sitä mukaa, kun itse heräilen koomastani, alan kiinnittää huomiotani entistä enemmän muihin ympärilläni ja ihan eri tavoin. Jos ja kun ollaan yhdessä, ja on oltu pidempään niin minun mielestäni parisuhteeseen kuuluu molempien panostaa edes jotenkin. Itsestäni tuntuu kovin kurjalta ikäänkuin vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi ja yrittää keskustella ja mistään ei tule kuitenkaan mitään.

No, yksi elämän asia kerrallaan. Nyt voin hetken huokaista ainakin talouden puolesta, työn puolesta ja tekemisen puolesta. Seuraava vuosi on itselleni rankka, samoin lapset joutuvat nyt sopeutumaan jälleen siihen, etten ole kotona niin paljoa. Vietän ensi kesänä kesälomaa, käteeni jää hieman ylimääräistä koko vuoden ajalta ja aion yrittää nyt säästää niin paljon kuin mahdollista ja toiveissa olisi jokin ihan oikea loma jossakin.

Olen ollut viimepäivät kovin kiitollinen, työ on rankkaa kuitenkin ja moni asia riippuu ihan itsestäni. Silti, vieläkin olen sitä mieltä, että uusi työ on ihan huippua kaikkiin entisiin verrattuna. Vaihtelevaa, monipuolista ja mielenkiintoista.

Olen ollut kovin väsynyt jokaisena päivänä töiden jälkeen. Ihan kuten aina, se ei ilmeisesti mene koskaan pois. Vaikka nukkuisin hyvin, silti täysi työpäivä imee mehut ja en todellakaan ole jaksanut illalla enää mitään. Se harmittaa kovin ja työpäivän aikana ei hirveästi ehdi huilata, jalat ja kroppa on todella kovilla. Voi olla, että tämän työn jälkeen olen entistä varmempi siitä osa-aikaisuudesta, koska perhe ja muu elämä myös ovat olemassa. Jos yksin eläisin, ei varmaan väsyn kanssa olisi samaa ongelmaa, koska voisin nukkua koko loppuillan. nyt se ei ole kuitenkaan mahdollista, kotielämän velvollisuudet on myös kyettävä hoitamaan ja lapset ei saa jäädä heitteille työni vuoksi.

Minun on nyt hyväksyttävä myös se vaihto-ehto, että olen työn päättyessä vielä huonommassa kunnossa, kuin nyt olen. Väsymys on todellakin sitä luokkaa työpäivän jälkeen, etten kykene mihinkään, aivot sumussa olemiseen ehkäpä.

Ei ole olemassa mitään ihmepilleriä, joka taikoisi tuon väsymyksen pois. Nukkuminen ei auta, ja kun huomaan vielä käyväni ylikierroksilla illalla, en kykene edes rentoutumaan ja itselläni ei ole sellaista keinoa, joka oikeasti rentouttaisi jotenkin. sen tiedän, että joka hemmetin paikkaan koskee iltaisin.

Hyvin alkaneet käynnit fysioterapiassa eivät enää onnistu, samoin muutkaan käynnit, joiden on ollut tarkoitus olla toipumiseni avuksi. Se harmittaa suuresti, ja mikään raha ei korvaa kroppaa, joka on kohta toimintakyvytön. Mutta, ei saata nyt valittaa, vaikken itse tiedä, mitä tehdä itseni kanssa.