Kokemuksia, muidenkin kuin omat ikävät kokemukset vahvistavat itselleni onneksi sen, etten ole ainoa kusipäisestä ihmisestä kärsinyt.

Jotenkin on vielä jaksettava joitakin vuosia, se on selvä. Ja jotenkin olisi kyettävä rakentamaan oma itse sekä elämä ja jatkamaan lasten kasvatusta ja huolenpitoa. Opittava miettimään itseäni ja omia hyvinvoinnin tekijöitä sekä ennenkaikkea rentoutumaan, ja päästämään irti ihan kaikesta turhasta ja kuormittavasta.

Elokuu, ja koulujen alku jälleen määrittää pitkälle syksyyn elämää lasten kautta. On ollut hienoa kuulla yhden jos toisenkin suusta, että alkaisipa jo koulu, ja sitten toisen lapsen suusta, miten on saanut jonkinlaisen motivaation koulunkäyntiin, ainakin tavoitteet on tällä hetkellä toisenlaiset, kuin edellisenä vuonna.

Olen saanut olla iloinen sisarusten suhteiden parantumisesta ja siitä, että isommat ovat vaihteeksi kyenneet olemaaan nuoremmilleen hienona esimerkkinä siitä, kuinka vaikeuksienkin jälkeen voi onnistaa ja koko elämä ei ole pilalla, jos vaikka se yläkoulu menisi hieman huonosti, se ei tarkoita, etteikö jatko-opinnoissa sitten pärjäisi, mikäli oma motivaatio on kohdillaan.

Tänä aamuna olen jotenkin erityisen iloinen jokaisen lapsen puolesta siitä, missä he ovat jokainen tällä hetkellä. Ja siitä kuinka menneelläkin viikolla sisarukset ovat pyrkineet ilmeisen aktiivisesti korjaamaan välejään siinä onnistuen hienosti. Edellisenä sunnuntaina lapset tulivat jälleen luokseni kovin riitaisina ja kaunaisina toinen toisilleen, halveksien ja katsoen toisiaan ylimielisesti ja muutos on valtava jälleen minun luona vietetyn ajan jälkeen.

Istutin muksut sunnuntaina yhteiseen pöytään ja pyysin jokaista kertomaan toinen toisilleen, mistä kantavat kaunaa ja kenellekin ja miksi. Se riitti, ja jokainen tajusi itsekin osata pyytää anteeksi omia ilkeyksiään toisilleen ja selvittivät melkoisen nopeasti ne pahimmat kaunansa toisten kanssa ja sen jälkeen minun ei ole tarvinnut puuttua oikeastaan kertaakaan heidän väleihinsä tai siihen, kuinka olisivat halveksuneet toisiaan. Minun luona semmoinen ei yksinkertaisesti onnistu, en hyväksy toistensa huonoa kohtelua minkään syyn tai oikeutuksen varjolla. Mikään ei oikeuta toinen toista kohtelemaan huonosti ja aliarvioiden ja sättien jne. Minun luona ei kuljeta nokka pystyssä tai ongita ylimääräisiä hyvälapsi pisteitä, vaan jokainen on ihan samanarvoinen ja hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisenaan kuin ovat sattuneet syntymään.

Olen muistutellut itseäni syvään hengittäen, että todellisuudessa kaikki on hyvin juuri sillä hetkellä, kun se mahdoton ahdistus alkaa puskea päälle, kun kokemuksesta tiedän ja syvälle selkärankaan on iskostunut jokin asia, yritän ohittaa sen tunteen ja aavistuksen sekä tiedon ja olen yrittänyt keskittyä juuri siihen hetkeen, juuri siihen kohtaan elämää ja olen yrittänyt kertoa itselleni, että kaikki on hyvin. Osittain toimii, ja siitä on hyvä kulkea eteenpäin.

Olen joutunut nyt hyväksymään senkin, että lasten kärsimys on mitä on ja en voi siihen puuttua tai edes vaikuttaa. Kokemuksesta minun pitäisi jo tietää, miten hommat käytännössä toimii eli totuus tulee esiin kuitenkin, jokainen muksu tajuaa kyllä aikanaan "pelin hengen". Ainoa, että osaan jo itsekin sanoittaa sitten lapsen pahaa oloa paremmin ja tiedän kuinka tärkeää on poistaa lapselta se syyllisyyden taakka asioista, joille hän ei lapsena voi mitään, ja ennenkaikkea tietoisuus siitä, että lapsen ei tarvitse kantaa vanhempansa kuormaa mistään asiasta, lapsi ei ole siihen oikea ihminen, ja osaan opettaa lapsta suojautumaan toisella tavoin, hänellä on oikeus olla olematta toisen vanhempansa terapeutti ja hän voi kieltäytyä ja poistua tilanteesta, jos ahdistaa jne.

Yhdellä pienimmistä lapsista on jälleen tullut pelkotiloja. Jostain kumman syystä hän pelkää minulle tapahtuvan jotakin pahaa ja pelkää menettävänsä minut. Samaa on ollut joskus ennenkin ja onneksi tuokin lapsi on jo kasvanut hieman, että hänelle voi jo kertoa hieman paremmin siitä, että olen turvassa siellä missä kuljenkin. Toisaalta, on hyvä, että lapsella on tilaa käsitellä tunteitaan jälleen. Menettämisen pelko on luonnollinen osa ihmisen elämää, ja sen kanssa pitää oppia elämään, kuitenkin niin, ettei se pääse hallitsemaan koko elämää.

Mietin, mistä jälleen tämänkin lapsen pelko kumpuaa ja mistä on jälleen siemenensä pelkoonsa saanut? Mikä on taasen muuttunut? Kuka on vihjaillut tuolle lapselle, että minulle voisi käydä jotakin? Mitä varten joku aiheuttaisi tahallaan lapselle tuollaista pelkoa eli mitä tarkoitusta lapsen kokema pelko nyt ajaa? Mitä varten jälleen nyt lapsi pelkää menettävänsä minut? Kuinka tämä lapsi pärjää nyt pelkonsa kanssa mennessään isälleen?

Onko tämä uudelleen syntynyt menettämisen pelko nyt normaalia ja ikäkauteen liittyvää ajatusten ja tunteiden kasvuun liittyvää vaiko jotakin, mistä pitäisi olla enemmänkin huolissaan? Viisivuotiaalla tiedän tämän olevankin ihan normaalia ja ikäkauteen kuuluvaa, kun vanhempaansa ei voi jättää silmistään, juurikin koska lapsi on tajunnut, ettei kukaan ole ikuisesti läsnä ja todellakin jotain voisi tapahtua. Onko tämä lapsi nyt sitten taantunut noin paljon kenties, useita vuosia taaksepäin? Lähestyvä murrosikä saattaa myös vaikuttaa asiaan, mene ja tiedä sitten?

Ja jos isänsä onkin jälleen tämänkin pelon taustalla, niin mitä tarkoitusta varten isä on tuon pelon lapseensa istuttanut? hallitakseen lasta pelolla kenties? Onko isä jotenkin ilmaissut voivansa vahingoittaa minua, miäli lapsi ei ole isänsä toiveiden ja halujen mukainen? Vai olisiko nyt sitten kenties joku netissä aiheuttanut tuon pelon? Lapsi viettää jonkinverran aikaansa pelien maailmassa ja siellähän voi tulla vastaan kaikenlaista hiipijää, jotka saavat peloteltua lapsia...Siihen auttaa sitten kyllmästi koneet kiinni vain ja puhuminen, kun osaa oikein asiat ottaa esille.

Yksi mikä on pelkojen taustalla, on väkivaltaiset elokuvat isän luona, samoja yrittää meilläkin, vaan ne eivät toimi meidän laitteissa ellei aikuinen niitä laita salasanan takaa. Tosin, sitä en itsekään voi kovin hyvin valvoa, mitä ja miten katsovat omista puhelimistaan, koska isänsä hallitsee niitä ja tiedän lapsilla olevan vapaan pääsyn esimerkiksi netflixiin, jossa pääsevät käsiksi myös aikuisten elokuviin. Samoin heidän laitteissaan ei ole mitään lapsisuojia, ja en ole voinut itse asentaa niihin, koska isänsä pitää liittymät ja puhelimen salasanat itsellään ja on antanut osalle lapsia jopa omat luottokorttitietonsa, jotta lapset saavat tehdä ostoksia isänsä laskuun, minusta se on kovin väärin, mutta mitäpä isä ei tekisi, jotta saisi pidettyä lapset puolellaan edes jollakin tavoin. Rajattomat peliostot isän maksamana on pelirriipuvaiselle lapselle oiva ase hallintaan ja kiristykseen myös ja toimii myös sitten palkintona, kun lapsi toimii kuten isä haluaa, lapsi saa jotakin mieluista itselleen ja jos ei niin lapsi menettää kaiken, tai uhkaa menettää kaiken. Isä ei ota kuitenkaan sitä riskiä, että ottaisi lapselta pois näitä sairaita etuja, koska lapsi ei pitäisi enää isästään, enää ei olisi lapsella mitään syytä mennä isälleen, kuten nyt on, isän luona on hyvät mahdollisuudet pelaamiseen ja rahan suomat edut houkuttavat myös. Ilma niitä tuskin tämäkään lapsi enää suostuisi menemään isälleen, muuten kuin pakottamalla muiden sisaruksiensa tapaan aikanaan.

Peliriippuvuus, lihominen, masentuneisuus ja itsetuhoiset ajatukset toisinaan, huono itseluottamus, kamalat veriarvot ja eriasteiset pelot sekä sosiaalinen taantuneisuus.  Siinä on yhden lapsen elämää haittaavia tekijöitä, joita lapsi ei itsekään ymmärrä. Itse myös laahaan jälkijunassa ja moni asia saa kohtuuttaman pitkään velloa lapsen elämässä, ennenkuin itsekin ymmärrän mistä on kyse kulloinkin. Ja itsekin toivon pitkään, että jokin asia olisi vain ohimenevää ja lapsen jonkinlaista kokeilua, missä menee raja ja mitä minä siedän ja usein sitten kyse onkin ollut ihan oikeasta ongelmasta, josta lapsi on oikeasti kärsinyt.

No, syksy alkaa ja koulut. Koulujen tuo jälleen sitä arjen tasapainoa ja rytmiä ja kesäloma on mennyt todella nopeasti ja ihan ilmeisesti hyvinkin, itsekin olen osannut suhtautua hieman toisin ja höllännyt myös huomaten, että pääsen itsekin helpommalla, kun en aina jaksa nipottaa ja pitää sataprosenttia kiinni tietyistä asioita. Loma on lomaa ja onhan sen tunnuttava lomalta myös lapsilla, ja olen sallinut myöhäisen nukkumaan menon ja kaikkea muutakin pientä ja olen nähnyt sen ilonpilkahduksen silmissä, heilläkin on lomaa ja se tuntuu lomalta. Paluu arkeen on sitten myös oma juttunsa, uskoisin.