Yritän ymmärtää itseäni, joskus onnistun ja joskus taas saan lisää kysymysmerkkejä, jotka huutavat selvitystä. Aina on kuitenkin asiat selvinneet, vaikka hyvin usein koen lannistumisen tunteen ja sen, etten enää jaksaisi yhtään.

Kävin fysioterapautilla, oma asenteeni oli jokseenkin onneton jo etukäteen ja uskoin, etten kuulisi mitään, mitä en jo olisi tiennyt ja itse kotona yrittänyt. Ainoana uutena asiana oli tuo, että vatsalleni todellakin voi tehdä jotain, voin tehdä jotain ja minun ei lopunikää tarvitse kärsiä lasten saannin sivuvaikutuksista.

Olin unohtanut, oman uupumiseni ja itseasiassa ollakseni rehellinen, en edes ole ymmärtänyt mitä se on tarkoittanut. Uupuminen ja suuren suuret traumat. Ei mikään ihme, että on hieman paha mieli silloin tällöin tai koen elämäni ja asiat siinä, miten koen. Ei mikään ihme, etten pääse elämässä eteenpäin, kun kehoni reagoi aina uudelleen ja uudelleen ja ikäänkuin elän kierteessä, joka taas aiheuttaa pitkään jatkuneena omat ongelmansa ihan jo hormonitoimintaan asti.

Olin autuaasti unohtanut tuon oman uupumukseni, hieman yli parikymppisenä. Ja sen, ettei sitä hoidettu mitenkään tai hoidin itse, menemällä töihin ja uuvuin sitten sielläkin. Parisuhteen kriisit, lasten saannit, kriisi toinen toisensa perään ja kaikesta olen yksinäni yrittänyt selvitä.

Läheisen kuolema, joita myös on vuosien aikana ollut joitakin, eivät tunnu ollenkaan niin pahalta, niihin jopa osaan itse suhtautua luonnollisena osana elämää, samoin syntymiseen. Siihen väliin jää paljon sellaista, mihin olen joutunut sopeutumaan voimatta vaikuttaa oikeastaan mihinkään. Voisin oikeastaan sanoa, että kuolemat on olleet ainoa normaali osa elämää, sellaista minkä voi järjellä ymmärtääkin.

Kaikesta selviää, jotenkin. Ja itselleni on tullut stoppi, oikeastaan kaikkeen. Kroppa vaatii itselleen levon ja rauhan toipumiseen ja tätä en ole aiemmin ymmärtänyt.