Ei tänäkään vuonna tullut lomaa, lomaa kodista jossa vietän 365 päivää vuodesta, 24tuntia seitsemänä päivänä viikosta. Siitä on nyt viisitoista vuotta, kun olen viimeksi ollut ollut ns. lomalla. Viikko mökillä vaippa-ikäisten ja pienten tenavien kanssa exän kiukuttelua kuunnnellen. Samaa kökköä kuin kotona, vain ympäristö vaihtui, joten voiko sitäkään oikein lomaksi sanoa?

Joten, olen ollut lomalla viimeksi lapsena. Hieman yli kymmenvuotiaana koululaisena.

Muutoin olen ollut samalla paikkakunnalla koko ikäni. Ja kyllähän sitä jo kaipaisi hieman erilaista kokemusta edes sitä lomaa, jos ei muuta. Ja se on mahdotonta, se on täysin mahdoton jo pelkkänä ajatuksena.

Ei ole rahaa, juuri maksoin vuokran, tilille jäi rahaa ehkä sen verran, että voin maksaa puolen vuoden vesilaskun, yli 400 euroa ja sitten on taas loppukuun tili nollilla. Lomaile siinä sitten, kun mietin aina pääni puhki, minkä laskun voin siirtää tulevaan ja minkä voin maksaa. Ruokiahan en ole voinut ostella sitten, en edes muista milloin olisin käynyt omalla rahalla ruokakaupassa?

Laskunmaksusta, tai oikeastaan vuokranmaksusta vuokranmaksuun menee elämäni. Jännitän, riittääkö raha ja toivon, ettei tule mitään yllätyksiä menoihin, jotta saan jokainen kuukausi maksettua vuokran, sähkön, puhelimen ja vakuutukset ja pari kertaa vuodessa jättilaskun vedestä. Ei onnistunut veden osalta edes kolmen kuukauden välein, vaikka niin minulle sanottiin ennen vuokrasopimuksen allekirjoitusta, että laskutus onnistuisi myös tiheämpään, vaan eipä sitten onnistunut ja olen kaksi kertaa vuodessa pulassa, koska aina pitää löytyä lähes 500 euroa ylimääräistä. Ja kun säästöön ei jää laskujen jälkeen muutenkaan mitään, niin ei onnistu edes vesilaksuun varautuminen ja siis sen vajaan satasen sivuun laittaminen kuukausittain.

Miesystävällä on jokin ongelma ilmeisesti itsensä kanssa, koska hän ei tahdo virallistaa millään muotoa tätä parisuhdetta, se loukkaa kovin paljon minua ja minusta tuntuu ettei hän todellisuudessa välitä minusta. Inhottaa jo itseäkin, kun mietin jatkuvasti, miksi hän sitten on kanssani, tai siis käy syömässä illalla ja nukkuu yönsä tässä huushollissa? Jos kerta muuhun ei ole hänellä rahkeita.

Olen siis pettynyt jälleen. Hieman odotin salaa mielessäni, että jos vaikka tänä kesänä olisimme päässeet porukalla lomailemaan. Salaa toivoin, keväällä jopa yritin asian tehdäkin jotain ja kukapa muu kuin miesystävä itse sitten tyrmäsi ajatuksen, koska hän ei kyennyt ymmärtämään sitä pointtia, että heinäkuussa olisi ollut yksi viikko, yksi ainoa viikko, jolloin olisi ollut mahdollista esim. varata mökki ja mennä lomailemaan, järven rannalle lasten kanssa.

Hän ei ymmärtänyt, että olisimme voineet säästää, maksaa mökin hyvissä ajoin, odottaa lomaviikkoa. Yhtä etukäteen määriteltyä viikkoa heinäkuusta. Nyt se on jo myöhäistä. Ja ei sellainen onnistu tässä perheessä, että extempore voisi lähteä, siinä miesystävä ei ymmärrä lapsiperhe-elämää, niin ei voi vain lähteä, yhenäkin, koska lapsilla on harrastuksensa ja velvollisuutensa. Maaliskuussa olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa myös lasten juttuihin, hyvissä ajoin etukäteen jne.

No oli ilmeisesti jälleen liikaa toivottu, yksi loma, yksi viikko jossakin muualla kuin kotona.

On liikaa toivottu, että miesystävä kykenisi kohtaamaan minut, hänkin siis ohittaa minut ja tarpeeni hyvin sujuvasti ja edes keskusteluyhteys ei luonnistu. Sekin on liikaa toivottu. Parisuhde, mikä se on?

Olen menettänyt oman työkykyni, oikeastaan myös haluni tehdä töitä häviää aina siinä kohtaa, kun jokin vaiva ilmoittaa olemassa-olostaan. Osa-aikainen mielekäs työ, fyysisesti vähän kuormittava on sekin liikaa toivottu. Talous on jatkuvasti liian tiukalle vedettynä, yhtälö on mahdoton. En ole kykenvä työhön ja rahaa pitäisi olla kuitenkin. Ja kukaan ei voi tuossakaan asiassa edes kuunnella mitä minun päässäni liikkuu. Ihan kuin huvikseni kärsin, vain kärsimisen ilosta.

Ystävät, mitä ne on? Liikaa toivottu sekin osa-alue. En koskaan käy missään, joten ihmisiin törmääminen on vain sekin turhaa toive-ajattelua. Samoin se on ikävä totuus, etten ole mitenkään sosiaalinen, en, vaikka kuinka olisin sitä joskus ollutkin. Yli kahdenkymmenen vuoden eristymisen jälkeen on enää vaikeaa olla sosiaalinen ja ulospäinkääntynyt ihminen. Päinvastoin, olen alkanut vihaamaankin ihmisiä, vaikka syyttömiä ne muut on minun kokemuksiin ja minun kärsimyksiin ja kukaan ei oikeastaan edes tiedä, miten elämäni on sujunut ja missä merkeissä olen raahustanut yrittäen pitää jonkinlaisia kulisseja yllä .

Työ, terveys, ystävät, parisuhde jne. Jokainen osa-alue on elämästäni poissa. Työ antaisi mahdollisuuden tienaamiseen, olisi ehkä varaa lomaankin. Mutta terveys on yhtenä esteenä työllistymiseen, kaikenlainen terveys. Työn kautta näkisin ihmisiä, en kokisi olevani niin yksinäinen ja vailla tarkoitusta. Vaikkei nyt ystäviä saisikaan, niin päivittäin näkisin muita ihmisiä, poistuisin kodista johonkin. Olisi muutakin ajateltavaa.

Parisuhteen olemattomuudesta en osa sanoa mitään, kun toista ei kiinnosta ja tuo toinen ei ole silti halukas asioista edes puhumaan, saati sitten että lähtisi edes pois, niin ettei minun tarvitsisi pettyä jokainen päivä hänen toimiinsa. Hän ei ymmärrä minun toiveitani jokseenkin normaalista parisuhteesta. Hän odottaa minun tyytyvän siihen, että kantaa kauppakassin kotiin ja hän syö ja kuorsaa päivästä toiseen ja jokainen päivä sitä samaa vain. Ei mitään normisuhteen elementtejä, sekin on liikaa toivottu. Kanssakäymistä toisen kanssa.

Yritän ajatella aina asioita positiivisesti, osaan etsiä sen synkimmänkin asian takaa sen positiivisen asian, johon takerrun ja joka sitten kantaa elämässäni eteenpäin. Viime aikoina on alkanut tuntua, etten jaksaisi enää sitäkään, ikäänkuin tekohengittää jaktuvalla syötöllä kurjaa elämääni, jossa ei lasten lisäksi ole mitään muuta positiivista.

On kurjaa todeta aina vaan sama asia, että ilman lapsia en olisi enää tässä maailmassa. En olisi elossa enään. En jaksaisi sekuntiakaan tälläistä elämää. Vaan lasteni vuoksi istun tässä ja yritän parhaani, vaikka koko ajan tuntuu olevan seinä vastassa, oli asia mikä tahansa.

Olen yrittänyt muuttaa omaa elämääni, jokseenkin tuloksetta. En ole oikeastaan yhtään onnellisempi nytkään, kuin oisin ollut aiemmassa avioliitossani. Silloin siedin vain epämääräisiä tuntoja, ihmetystä toisen käytöksestä ja kohtelusta ja odotin aina sitä parempaa päivää, joskus se tuli ja joskus ei. Olen kuitenkin siirtynyt yhdestä tutusta helvetistä toiseen, tuntemattomaan helvettiin, jossa kärsin yksinäni, ilman syytä ja yritän nähdä eteenpäin, yritän edelleen elää lähes sietämätöntä elämääni, jollaista en toivoisi kenenkään kohdalle.

Olen ollut pitkään tilanteessa, jossa en voi itse enää tehdä enempää, oikeastaan minkään aisian eteen. Olen tehnyt kaiken sen, mihin voin itse vaikuttaa ja olen hyväksynyt ja yritän edelleen hyväksyä niitä asioita, joille en mahda mitään.

Yritän kirjaimellisesti selviytyä päivistä toisiin, sietämään jokaisen päivän ikävät ajatukset, ikävät tapahtumat ja hyväksyä jokainen päivä uudelleen ja uudelleen asioita, joihin en voi vaikuttaa.

Elän, olen hengissä ja en vain osaa olla pelkästään siitä kiitollinen. Kun tunnen, kuinka koko elämä on pakkopullaa ja paskaakin hyvin usein. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti, silti joudun kokemaan pettymyksen päivittäin, kun positiivinen ajattelu on perseestä, se ei todella muuta mitään, ei ainakaan omalla kohdalla. Siitä ei ole mitään iloa, kun iloitsee jostakin pienen pienestä asiasta ja sitten se viedäänkin pois, ihan kuin muistuksena siitä, ettei onni ole minua varten.

Opinnot, joita olen myös katsellut tuntuvat nekin turhan haastavilta ja hankalilta ainakin nyt, vielä. Opintoihin tarvitaan osaamista, rauhaa keskittyä oppimiseen ja sitä minulla ei ole myöskään. Jos lasten elämässä ei tapahtuisi koko ajan niin mullistavia asioita ja isänsä kiusanteko ei vaikuttaisi myös minuun, pystyisinkin ehkä keskittymään oppimiseen, vaan sekin on mahdoton ajatus tällä hetkellä.

Olen laittanut erilaisia työhakemuksia, ja saanut pettyä, koska en ole kelvollinen työhön. Se paistaa läpi hakemuksista, niin uskon. Ja toisaalta, jatkuva elämänhistorian ja työpaikkojen kertaaminen paperille on ärsyttävää, miettiminen itsekin tietämättömänä, millainen olen ihmisenä saati työntekijänä, kun olen kokenut ikäviä asioita aiemmissa paikoissani ja sietänyt nekin ilman purnaamista. Kun ongelmat ovat lähtöisin minusta itsestäni, kun en vain osaa tai tiedä, mitä enää voisin itselleni tehdä, kun tuntuu, ettei mikään auta.

Mikään auta, no kuolema auttaa aina, vaivaan kuin vaivaan ja ongelmaan kuin ongelmaan. Vielä muutama vuosi pitäisi jaksaa elää, jotenkin. . Mikään ei muutu, ei vaikka yritän itse parhaani. Se raivostuttaa ja harmittaa jokaisessa päivässä, joskus vähemmän, joskus enemmän.

Sekään ei ole hyvä, jos ja kun lakkaan yrittämästä. Silloin saan vielä lisää moitteitta, kokemus on, että tein mitä tai miten tahansa, niin koskaan ei ole hyvä. Vaikka itselle jokin riittäisi, niin silti marmatusta löytyy. Tasapainon hakeminen hyvin vaikeaa ja alan olla itse liian väsynyt enää mihinkään.

Elän itseni kanssa jokainen päivä. Yritän pärjätä ristiriitojen kanssa, kaiken sen tiedon kanssa, joka tänään minulla on. On turha miettiä, miten olisin voinut tehdä toisin, se ei muuta mitään. samoin turhat toiveet aiheuttavat vain lisää pettymystä, kun toiveilla ei ole merkitystä.

Olen loppuunkulunut, väsynyt elämään. Olen väsynyt yrittämään tekemään aina parhaani, olen väsynyt ottamaan huomioon toiset, kun samaa ei koskaan tapahdu minun kohdalla. Kukaan ei ole koskaan kysynyt edes, mitä mieltä minä olisin, mitä minä tahtoisin jne. Kukaan ei ole ajatellut minua tai elämääni mitenkään, eikä ole koskaan ottanut minun tarpeita tai muutakaan huomioon.

Se ei toimi niin, että tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän. Se ei toimi niin. Sano toiselle, mitä itse tahtoisit kuulla. Ei, se ei mene niin. Vastavuoroisuus on pelkkää kakkapuhetta, ihannetta ja turhaa plääpläätä. Ainakin hyvässä. kyllä sitä negatiivisesti saan kaiken takaisin jopa moninkerroin, usein ilman syytäkin, tai ainakin niin, etten itse tiedä tehneeni mitään pahaa. SIlti olen saanut kaiken kökön nikaani jo iihan pienestä asti. Ja en usko, että lapsi olisi mitenkään syyllinen saamiinsa kokemuksiin ja asioihin yleensä.

Mietin, miten ihmeessä jaksan vielä ne muutamat vuodet, jotka olisi jaksetta, kunnes nuorinkin on täysi-ikäinen. Koko ajan elämässä on kaikenlaista ongelmaa, ilman sitä vastavuoroista iloa ja onnen kokemusta. Kun ne ilot on revittävä itse ja yritettävä nauttia typerästä linnunlaulusta, joka sekin alkaa pidemmän päälle vain ärsyttämään, koska aina sitä samaa, jokainen päivä. Ilman taukoja, ilman mitään muuta.