Olin unohtanut, ihan kokonaan uupumuksen.

Milloin uuvuin ensimmäisen kerran? Aikalailla vuosituhannen vaihteessa, hieman sen jälkeen. Olin unohtanut koko asian, kunnes (kyllä, olen opetellut kuuntelemaan äänikirjoja :) ) kuuntelin kirjaa uupumuksesta. Se oli kuin omasta elämästäni ja muistan tuolloin käyneeni jopa pään magneettikuvissa kaikkien niide oireideni kanssa ja neurologi sitten tuumasi tuon, mutta asia jäi silloinkin ikäänkuin ilmaan, olinhan vain kotona hoitamassa lapsia ja heti kohta sitten kolmivuorotyön kurimuksessa, joka alkuun olikin kuin pelastus minulle.

Olen uupunut monesti sen jälkeenkin, en vain ole tuota tiennyt. Sille ei ole ollut nimeä, olen selviytynyt yksin, ihmetellen kaikkea ja tuo äänikirja avasi minulle jopa sitä, minkä olen aavistellut omineni, että kaikille oireilleni on olemassa jokin biologinen syy/häiriö ja positiivista oli kuulla, miten olen luontaisesti pyrkinyt toimimaan kuitenkin oikein elämäni kanssa.

Olen siis elänyt uupumuksesta toiseen ja ymmärsin oikein hyvin, miksi reagoin näennäisen pieniinkin asioihin kovin raskaalla tavalla. Olen nyt kovin iloinen kaikesta tuosta tiedosta mitä olen kuullut äänikirjan muodossa. Ymmärrän, miksi kehoni reagoi miten reagoi ja miksi ajatukseni ja kokemukseni toistavat jatkuvasti samaa kaavaa ja miksi en ole päässyt toipumisessani alkuun ollenkaan. Tai ehkä nyt pääsen harppaamaan, tai olen jo päässyt johonkin pisteeseen, koska kykenen jollain tasolla jo kuvittelemaan itseni pakon edessä myös työelämään, ehkä.

Hymyilen itsekseni pitkästä aikaa, elämä ei ehkä sittenkään ole ohi ja omiin suuriin kysymysmerkkeihin on vihdoinkin tullut vastauksia. Totuus tulee aina, ennemmin tai myöhemmin.

Ihmettelen vain sitä, miksi kukaan ei ole tästä minulle mitään kertonut? Miksi kukaan tai edes minä itse en ole ymmärtänyt mistä on kyse? Vai enkö ole itse ollut valmis kuulemaan asiaa? Vai onko minun uupumus jäänyt kaikkien muiden asioiden alle?

No, ihan sama. Tästä on enää matka ylös ja eteenpäin, toisella tavoin kuin tähän asti olen yrittänyt elää elämää eteenpäin. Toivoa on vielä ja hymyilen. Pitkästä aikaa.

Vuostuhannen alussa puhuttiin vielä bornautista, en osaa kirjoittaa sitä kai oikein, mutta kyllä. siihen astinen elämäni oli jo ehtinyt uuvuttaa minut täysin ja raskas vastuu lapsista lankesi harteilleni, samoin ex sairastui itse tuolloin jotenkin, tai ongelmat alkoivat kärjistyä oikein urakalla arjessa ja jäin vielä enemmän yksin. Torjuin tuolloin neuvolan tarjoaman avun lastensuojelun pelossani, jota tuohon aikaan pelkäsin enemmän kuin mitään muuta asiaa maailmassa, vaikka tuolloin olisi ollut elämäni käännekohta, mikäli olisin uskaltanut olla avoin ja rehellinen, tai olinkin ja siitä seurasi sitten itselleni toista viikkoa kestävä kotiareti mustan turvonneen silmän kanssa ja kerrasta opinkin, ettei kotiasioista puhuta.

Traumat ja niiden jaktuva läsnäolo elämässä yhdistettynä täydelliseen uupumiseen tasaisin väliajoin ja vielä jaksan ihmetellä, miksi en tänään oikein jaksa, miksi sitä ja miksi tätä. Yhtään en ihmettele, kun kroppani on hieman sekaisin, ja hormonit ja kaikki muukin elimistön normitila on ollut jo vuosikymmeniä historiaa.

Lepo, se saa jatkossa ihan uuden merkityksen, vaikka se onkin ollut eron jälkeen iso osa elämääni, se tulee saamaan vielä suuremman merkityksen, samoin kuin kaikki hyvinvointi, mihin olen yrittänyt tuloksetta tähdätä, kun edelleen olen kärsinyt monista ikävistä asioista ja ne asiat on pitäneet yllä negatiivista kierrettä ja en ole päässytkään toipumaan.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, muistaa jotakin, joka on jäänyt niin taka-alalle ja pois mielestä. Kuunnellessani toipumista, sitäkin olen viime kesästä asti tehnyt, tosin melko tuloksetta, koska en ole osannut jättää esimerkiksi exän tekemisiä lasten asioissa toiseen arvoonsa, en ole osannut suhtautua oikein ja olen koko ajan saanut pienen pieniä hermoromahduksia ja olen saanut elää pelossa lasteni vuoksi.

Välinpitämättömyys, tietynlainen uusi suhtauminen on tänä kesänä ollut itsellenni uusi asia ja olen sen huomannut parantaneen paljon elämäni laatua. Mitä sitten, jos ...ajatus on auttanut minua itseäni, se, että olen opetellut opettelemalla nostamaan omat käteni ylös lasten asioissa ja olen opetellut sanomaan lapsille, etten voi vaikuttaa, on helpottanut minun elämääni. Olen oikealla suunnalla ja oikeastaan yksi asia on noussut yli muiden. oma lepo.

Yöni olen saanut vaihtelevasti nukuttua, viime yönä näin painajaisen, jossa asetuin exää vastaan. Kohtasin hänet omassa kodissani, johon hän unessa siis saapasteli kuin omaan valtakuntaansa ja siinä huusin hänelle päin naamaa ja valmistuiduin lyöntiin. Huusin hänelle, että jos mikään ei muutu, lapsi yksi kerrallaan nimeten ilmoitin heidän jäävän luokseni asumaan ja hän ei sitä voisi enää estää. Se on alku sekin.

Unessa minä hallitsin tilanteen, omassa kodissani, vaikka hän siinä olikin uhkaava ja tuli ilman lupaani ja minun estelyistä huolimatta kotiini, ja vaikka pelkäsin, olin valmis ottamaan lyönnit vastaan tietäen, että ne olisivat hänen viimeisensä.

Niin, lepo. Olen jotenkin saanut omaa nukkumistani paremmaksi. Vuosikausia muka nukuin, kuin kissan unta, sellaista ihme horrosta, jossa en saanut levättyä kuitenkaan. Muutaman kuukauden olen nyt saanut jopa nukutuksi, jopa koen joskus levänneeni yön aikana ja niinä aamuina onkin sitten ihana herätä, kun huomaan tuumaavani, etten ole niin hyvin nukkunut pitkiin aikoihin. Päivällä olen sen jälkeen ollut jaksavampi, mikä nyt on ihan itsestään selvää, ja olen huomananut, etten ole välttämättä tarvinnutkaan päiväunia koko päivänä.