Meillä asioita tehdään riippumatta sukupuolesta, siihen ainakin pyrin ja olisin toivonut, että lasten isä olisi viitsinyt nähdä myös vaivaa lastensa arjen taitojen eteen. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, ja isä ei ole opettanut poikalapsilleen edes niitä ns. miesten juttuja ja tänään mattopyykillä vaivuin ajatuksiini miettien näitäkin asioita.

Tajusin, että olen vuosien aikana ollut lapsilleni niin mummo, vaari, kuin isä ja tukihenkilö sekä joskus kaverikin leikeissä äidin roolini lisäksi. Samalla mattopesu paikalla oli siis muitakin, minua huomattavasti vanhempia ihmisiä ja he päivittelivät sitä, miten ennenaikaan oli juuri mummojen tehtävä opettaa mattopyykin salat kolmannelle polvelle ja siinä he asiaa päivittelivät, kun eivät ennen mukamas olleet nähneet äitiä ja lapsia mattopyykillä yhdessä. Hymyilin tyynesti ja mietin, kuinka kaikilla lapsilla ei ole sellaisia isovanhempia, jotka kykenisivät opettamaan oikeastaan yhtään mitään jälkipolvilleen. Niin on meilläkin. Isovanhemmat eivät ole mukana sillä tavoin perinteisesti lasten elämässä mukana, ja kun ovat niin, usein osaavat antaa jopa surua näille lapsille, molemmilla puolilla sukua. On toki niitä hyviäkin hetkiä, ne vain tuntuvat olevan kovin harvassa ja kohdentuvan aina vaan sitten niille tietyille lapsille ja se on omiaan aiheuttamaan kateutta ja eripuraa sisaruksien väleihin ja sitä en hyväksy itse, että toista suositaan ja toinen jätetään huomiotta.

Lasten kasvaessa olen aina sitä mukaa pyrkinyt jollain tavoin opettamaan lapsille omatoimisuutta, ilman pakkoa ja ns. velvollisuutta ja uskoisin onnistuneeni siinä hommassa ihan hyvin. Usein haluavat omasta aloitteestaan oppia jotakin, koska esimerkiksi pyykin pesun kanssa itselläni oma järjestys ja useinkin sitten joutuvat odottamaan juuri sitä lempivaatettaan omasta mielestään liian kauan ja sitten pesevätkin itse, ihan omasta tahdostaan. 

Murrosiän paikkeilla huoneet menevät sotkuisiksi ja se on normaalia, kunhan vain joskus sen siistivät. Useampi teini jo takanapäin ja säälin joskus meidän esikkoa, joka sai jälleen toimia harjoittelukappaleena, silloin en itsekään ymmärtänyt monia ihan normaaleja murrosikäisen juttuja, osin siitä syystä etten itse saanut olla se normaali ja kapinoiva nuori aikanaan. Lastenkodissa kun piti rahojen menettämisen ja muiden rangaistuksien uhalla tehdä viikottain kaikki hommat, mitkä oli määritelty ja niistä ei voinut joustaa edes sairastumisen tai loman vuoksi. Kerrankin olin ollut toisaalla lomalla ja menetin sen vuoksi viikottaista rahaa, koska en ollut paikan päällä ja en siis osallistunut siivouksiin. Kaikessa oli ehdotonta, ei ollut mitään inhimillistä tai muutakaan asiaa sovittujen asioiden luistamiseen. Jos olit sairas ja et jaksanut osallistua, menetit rahaa ja sait rangaistuksia kaupan päälle, toisin sanoen sairauksia ei hyväksytty ja kipeänä olin itsekin monesti koulussa.

Olen itsekin ollut sitten joissakin asioissa turhan ehdoton, turhan ymmärtämätön omia lapsia kohtaan ja sitä mukaa sitten kun olen ymmärtänyt, mikä on oikeasti normaalia ja mikä on oikeasti hyväksyttävissä rajoissa, olen oppinut höllentämään omaa syntynyttä tiukkaa linjaani joissakin asioissa. Osin olosuhteiden pakosta myöskin, koska ihan turhaa energiaa menee itsellä marmattamiseen, kun hommat tulevat sitten kuitenkin hoidetuiksi lasten osalta.

On olemassa oikeasti inhimillisiä tekijöitä, se on normaalia ja se on ollut yksi kompastuskivi omassa elämässäni. Se on tehnyt minusta kovin mustavalkoisen jokotai-ihmisen ja siitä olen onneksi pääsemässä pikkuhiljaa eroon, onneksi. Vanhimpien lasten murrosikä todellakin kasvatti minua paljon ihmisenä sekä äitinä ja sain paljon aikaan kyseenalaistaessani omia usein jopa ehdottomia periaatteita, joiden olen tajunnut kumpuavan sieltä omasta lapsuuden ehdottomuudesta ja monissa asioissa myös epäinhimillisenä ymmärtämättömyytenä.

Olen viime vuosina ymmärtänyt, että mustan ja valkoisen välimaastoon mahtuu myös harmaa sekä sitten kokonaan uutena asiana se värikäs, rönsyilevä ja kupliva ja kaikki on ihan yhtä normaaleja ja toivottavia. Olen joskus pyytänyt lapsiltani anteeksi omaa ehdottomuutta, omaa syntynyttä näkemystä tietyissä asioissa, koska olen itse niihin asioihin kasvanut, itselläni ei ole muuta mallia ollut, en ole tiennyt muusta. Eristettynä eläminen poissa inhimillisyydestä koko pitkän lapsuuden ja ei ollut mahdollisuutta nähdä edes sellaista normaalia elämää ilman jatkuvia rangaistuksia jne. Pelko on huono kasvattaja, samoin epäinhimillisyys ja huono kohtelu sekä eristäminen muusta maailmasta.

Sain kuitenkin kovin sukupuolineutraalin kasvatuksen, onneksi. En ole osannut ajatella, että olisi esimerkiksi erikseen miesten ja naisten työt, tai kotitehtävät kotona. Kaikki tekevät kaikkea ja se tekee, kuka parhaiten hommat taitaa tai on mielenkiintoa. Olen itse harmissani, etten oppinut esimerkiksi lapsuudessani leikkaamaan nurmikkoa, tekemään lumitöitä tai vaihtamaan autosta renkaita. Pyöräni osasin huoltaa jo alle kouluiköisenä, koska isäni sen minulle opetti aikanaan ja koskaan en unohda sitä, miten kärsivällisesti kädestä pitäen ja myöhemmin sitten ohjeita huudellen jaksoi neuvoa miten mitäkin tehdään pyörän suhteen. Enää en taida sitä, olen unohtanut ja toisaalta, jotakin olen lapsilleni neuvonut, ja yrittänyt auttaa heitä.

Niin, äitini opetti sentään pyynnöstäni joillekin lapsille kirveen käytön, ja tavan pilkkoa puut. Innostusta lapsilla tuntuisi olevan enempäänkin, mutta itse en osaa ja jotenkin tuntuukin ihan turhalta alkaa tekemään itselleen vieraita asioita, opetella jotakin, mikä jo ajatuksena tuntuu vastenmieliseltä ja mihin ei ole omassa elämässä mikään pakko.

Olenkohan kerran elämässäni leikannut nurmikon, moottorilaitteella siis. Lihasvoimalla työnnettävää leikkuria toki käyttäisin ja lapset myös...

Ainoa saavutus tuntuukin olevan lasten isällä olleen ajokortin ajattaminen lapsilleen. No, hyvä että edes se, jotakin opettaa lapsilleen muutakin kuin toisten ihmisten kiusantekoa ja pilkkaamista ja naurunalaiseksi saattamistä seläntakana. Tai kuinka isketään vyön alle tehokkaasti ja saadaan toinen kokemaan pahaa mieltä ja syyllisyyttä asioista, jotka eivät kuulu edes itselleen.

Aikanaan päiväkodilla sanoin poikien kohdalla, että antaa toteuttaa omaa poikamaisuuttaan mm. leikeissä jne ja pyysin vielä erikseen tukemaan lasten kasvua pojaksi, tietäen lasten isän kyvyttömyyden olla miehen mallina lapsilleen. Onneksi siihen aikaan ei vielä ollut tätä ylitseampuvaa sukupuolettomuutta. Kouluissa olen kiitollinen, että suurin osa lasteni opettajista on miehiä, juuri poikien kohdalla erityisesti puuttuvan miehenmallin vuoksi. Miesystäväni ei myöskään kykene olemaan miehen mallina, hänellä on jokin oma trauma tai vastaava joka näkyy useinkin negatiivisena suhtautumisena poikalapsiin, ikäänkuin he olisivat vihollisia hänelle vai onko kyseessä mustasukkaisuus kenties, jota ei osaa käsitellä?

Poikani ovatkin ottaneet miehenmallinsa muualta kuin kotoa käsin, koska heillä ei todellisuudessa ole miehiä elämässään ja se on kovin sääli. Isovanhemmista miehet on kuolleet, ja se joka on vielä elossa, ei puhu eikä pukahda kenellekään, on hiljainen ja poissa-oleva ja häviää aina jonnekin itsekseen nukkumaan, ja mummo hoitaa ...Onneksi siis kouluissa on miehiä samoin kuin harrastuksissa, saavat ns. normaalia kohtelua edes joltakin ihmiseltä. Oma äitini tuppaa olemaan vanhanaikainen poikien suhteen, nostaa tai yrittää nostaa jalustalle miessukupuolen ja hemmotella piloille sekä tuppaa ajattelemaan, ettei pojat osaa tiettyjä asioita tai heille ei voi edes opettaa semmoista, vaikka tänä päivänä ei ole tapana enää jaotella esimerkiksi juuri kotitöitä joko miehen tai naisen tehtäväksi.

Ja en itsekään haluaisi sitä, että sitten jos joskus poikani löytävät rinnalleen ihmisen, tämä toinen joutuisi opettamaan niitä kodinhoidollisia asioita vuosikausia toiselle. Ei, kyllä opit pitää olla sisäistettynä jo ennen kuin omilleen muuttaa lapsuudenkodista. Yhtälailla kodin ja muiden velvollisuuksien hoito pitää osata molempien tänä päivänä, siihen olen itse kasvatettu, onneksi.

Täytyy myöntää, että oli kamalaa itselleni aikanaan opettaa vuosikausia kädestä pitäen exälle miten pyyhitään pöytää, tai miten imuroidaan ym. ihan perusasioita pyykinpesusta puhumattakaan saati muista kotona tehtävistä asioista. Anoppia taisi hävettää itseäänkin, kun useinkin kerroin, miten hankalaa elämää hänen poikansa kanssa oli, ja ettei sellainen kotona oleilu ja nukkuminen ollut enää tätä päivää lapsiperheen arjessa. Ihan samalla tavoin kävin itsekin vuorotöissä ja kaiken lisäksi hoidin lapset ja kodin työpäivän päälle ja siedin vielä exän kiukuttelut ja kaiken ikävän kohtelun päälle päätteeksi. Kyllähän ex sitten viimein alkoi tehdäkin kotona jotakin, tosin siitä vain, koska oli uskotellut niille monille naisystävilleen olevansa yksinhuoltaja ja motivaatio hänellä sitten löytyi kodinhoitoonkin. Muistan, miten hän aina jaksoi siivota minun tavarani pois näkyvistä, ymmärrän senkin nyt vasta jälkeenpäin, että meillä todellakin kävi naisia sillä aikaa, kun itse tein kahta vuoroa peräjälkeen ja ex oli lakanatkin vaihtanut ja pyykännyt, vaikka olin ne useinkin juuri vaihtanut, en tuolloin edes osannut epäillä mitään ja vasta vuosia eron jälkeen on nämäkin palaset loksahtaneet paikoilleen. Kaikki ne omituisuudet selittyy juurikin sillä, että minun asuminen ei saanut näkyä omassa kodissani millään lailla. Huh..