Opettelen sitä, miten elämästä toivutaan. Ajatuksena se on hauska, vaikka siinä ei ole oikeastaan mitään hauskaa. Päinvastoin, toipuminen käy ihan työstä.

Olen yrittänyt keskittyä asioihin, jotka ovat itselleni mieleisiä, kaikin tavoin. Olen osannut sanoa siitä läheisilleni myös. Jopa äidilleni olen sanonut, että olen hyvin väsynyt, masentunut useamman virallisen diagnoosin kera. En odottanut saavani silloin sanoessani ymmärrystä, enkä odota sitä häneltä muutoinkaan. Hän ymmärtää asian niin, että hänellä itsellään on yksi huoli lisää, yksi taakka lisää kannettavanaan ja tuon syyllistämisen vuoksi en ole mielelläni kertonut hänelle enää aikoihin oikeastaan mitään meidän perheen kuulumisia, koska hän kärsii sitten toisten huolista ja syyllistää lisää muita ihmisiä omalla huonolla olollaan.

Teen asioita, omalla tahdillani. Myös ne joista en hirmuisesti niin välitä tai ne, joihin olen totaalisen kyllästynyt. Toimin aika omaehtoisesti, myönnetään. mutta se on ilmeisesti ainoa tapa oppia pitämään kiinni omista rajoista, omista tunteista ja omista kaikista asioista. Opettelen sietämään huonoa omaatuntoa, siitä etten ole toisten käytettävissä silloin kuin muut olettavat minun olevan heidän käytössään. En ole kuitenkaan kenenkään orjatyövoimaa, syyllistämällä en enää toimi, en kuten ennen.

Olen monesti tuumannut olleeni liian kiltti ihminen, olen alitajuisesti yrittänyt tekemällä ja toisia auttamalla saada sitä kaivattua hyväksyntää läheisiltä. Ja se  tapa on mahdollistanut minun hyväksikäytön myös ja on osaltaan ajanut minut useammin kuin kerran totaalisen uupumuksen kouriin.

Ja nyt minun pitäisi jotenkin palautua. kelalta odottelen edelleen päätöstä terapian aloittamiseen, viisi viikkoa on kuulemma käsittelyaika, on hidasta tuo byrakratia tosiaan näissä elimissä. Terapia olisi juuri nyt oivallista aloittaa, koska oma motivaatio siihen on korkealla, haluan oikeasti toipua ja oppia elämään niin, etten enää kuormittuisi ainakaan liian paljon asioista elämässä. Ja jotta pääsisin pois jatkuvista takaumista, ja traumojen aiheuttamista ongelmista ylipäänsä.

Avioliitossa hengenlähtö oli muutamia kertoja hiuskarvan varassa, ja jatkuva elämä toisen hallinnassa ja pelon ilmapiirissä jätti hyvin syvät arvet minuun ja edelleen arjessa nuo arvet repiytyvät auki liian usein.

Niin ja jälleen nuolaisin liian aikaisin, tosin en voi jälleen kuin todeta, etten voi mitään exän jatkuville kieltäytymisille lasten tarpeiden edessä. Kerran jos nyt yhteistyö exän kanssa lasten asioissa onnistuikin, se ei onnistu näköjään enää toiste, vaikka kuinka olisi sovittu, niin hän vääntää ja kääntää ja kieltäytyy jälleen ihan samoin kuin vuosia jo on tehnyt taloudellisesta vastuustaan lasten tarpeiden kanssa. Olkoon, minun luovutettava myös tässäkin asiassa exän hyväksi, en todellakaan jaksa pitää lasteni puoliani hänen edessään , koska se käytännössä mahdotonta. Hoitakoon itse sitten lasten tarpeet, minä en puutu ja en missään nimessä luota häneen tai siihen, että sopimukset pitäisivät, kuten sen taas jälleen sain karvaasti kokea. Tyhmä minä, kun yritin jälleen uskoa hyvää toisesta, vaan eihän se mene niin kuin normaalisti, kun ihmiset tekevät sopimuksia. Ex ei kykene noudattamaan niitä, ei edes vaikka sopimukset on tehty keväällä yhteisessä palaverissa, jossa todistajina oli lastensuoojelun väkeä. Ei, exän ei tarvitse noudattaa mitään ja syyn vieritti jälleen minun niskoille. Minä toimin hänen mielestään väärin, joten hänen ei tarvitse osallistua lastensa koustannuksiin, kun en osannut ennustaa etukäteen lapsen harrastusvälineen rikkoutumista, ja en voinut asiasta etukäteen sopia, niin hän vetäytyi vastuustaan sillä verukkeella, etten ollut sopinut hänen kanssaan asiasta etukäteen.

No, tämän episodin johdosta nyt sitten minäkin teen samoin, eli hankkikoon itse lasten tarpeet jatkossa. lasten on ihan turha enää minun kanssa keskustella omista tarpeistaan, koska isä on velvollinen ne huolehtimaan. Nyt riitti minulle pomputus ja minun hyväksikäyttö taloudellisesti lasten asioissa. Minä luotin siihen, että isä pitää sovituista kiinni ja jälleen minä kärsin, kun tyhmänä luotin exään. No, enää en luota ja se ei ole minun aikaansaannostani se.

Kurjaahan se on lapselle, joka on jo ennen minulta kysymistä yrittänyt asioitaan hoitaa isänsä kanssa ensin ja isä on kieltäytynyt ja käskenyt kysymään minulta ja minä vieritän pallon sitten takaisin isälle ja lapsi jää sitten ilman tarpeitaan, koska me vanhemmat jälleen pompotellaan lapsen tarvetta puolelta toiselle. Ja kuka kärsii sitten eniten? Lapsi, jolla on jokin tarve. Hyvin typerää ja epäoikeudenmukaista lasta kohtaan. Mutta näin viranomaisetkin tahtovat, että vanhemmat toimivat. He eivät kyenneet näkemään ongelmaa, eivät tunnistaneet ilmiötä, josta meidän riitaisa ero vuosienkin jälkeen kärsii, he eivät kyenneet näkemään lapsen etua, joka olisi kirjalliset yksityiskohtaiset sopimukset ja mitä sitten seuraa, jos isä kieltäytyy jostakin lasten tarpeista.