Mitä enemmän ymmärrän syitä, ymmärrän myös seurauksia ja osaan itse toimia enemmän tietoisesti juurikin oman hyvinvoinnin eteen.

Paljon olen asioita tehnyt jo oikein, ihan jotenkin sattumanvaraisesti. Kuten tämä kirjoittaminen aamuisin, ennenkuin alan edes mitään tekemään, kirjoitan juuri sillä hetkellä nousevia asioita näihin teksteihin sen enempää miettimättä. Omat ongelmani juontuvat tosin jo pidemmältä ajalta, kuin pelkästään avioliitosta, se on ollut asia, mitä en ole päästänyt tietoisuuteeni varmaankin hyvästä syystä. Yksi asia kerrallaan, ehkäpä?

Kompleksinen PTDS, ja  koko elinikäinen, varmaankin jo vauvasta alkanut masennus. Ensimmäinen trauma on todennäköisesti tullut jo ollessani pariviikkoinen, ja siitä sitten tasaiseen tahtiin niitä on tullut lisää. Ei mikään ihme, että omat kokemukseni ja tuntemukseni ovat mitä ovat, se sanoinkuvaamattoman voimakas ulkopuolisuuden tunne ihmisten parissa jo ihan lapsuudesta asti, sekä kaikki muut asiat, joita olen jotenkin pitänyt normaaleina tietämättä muusta.

Ei mikään ihme, kun haksahdin teini-ikäisenä ensimmäiseen ihmiseen, joka valheellisesti muka rakasti minua. Olinkin vain hiiri, jolla kissa halusi leikkiä ennen syöntiä. Se leikki tosin venyikin parinkymmenen vuoden mittaiseksi ajanjaksoksi.

Keräilen elämäni sirpaleita, kaikki tapahtunut on tapahtunut ja syillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä, oikeastaan merkitystä on vain tässä hetkessä se, miten pääsen toipumaan ja elämään loppuelämäni jokseenkin normaalisti, niin toivon. Toivon todella kykeneväni jonain päivänä vielä työhön, elämään kuten ihmiset elävät semmoista vakaata elämää ja vielä nauttimaan siitä ilman jatkuvia sisäisiä ristiriitoja tai pelkoja.

Viimeaikojen unet on olleet itselleni käänteentekeviä, positiivisia itselleni ja ikäänkuin merkkejä omasta ajattelutavan muutoksesta. Yhdessä unessa siis kykenin kohtaamaan exän ja sanomaan hälle suorat sanat, kertomaan miten käy, mikäli hän ei muuta omaa toimintatapaansa lasten suhteen. Toisessa unessa kohtasin hänen vaimonsa, ja exän ja niissäkin sain sanottua sen mitä piti.

Toiveena siis olisi hyvä elämä, ilman jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen. Harmillisesti olen itsekin kieltänyt itseltäni esimerkiksi traumojen olemassaolon ja niistä johtuvat tuntemukset ja muut. Samoin olen kieltänyt itseltänyt itseltäni masennuksen olemassa-olon, joka on kuitenkin elänyt minussa aina. En ole jostain syystä tahtonut myöntää, ja tunnustan, että olen ajatellut, ettei minua mikään vaivaa ja että tietyt asiat menevät ja tulevat jne.

Näin pitkälle olen päässyt, ennenkuin seinä tuli sitten vastaan. Niin iso, etten pääse kiertämään, en menemään yli jne. Ovi olisi edessä, vaan se on lukossa, ja avaimet jossakin menneessä, hukuksissa. Umpikujassa, josta en pääse enää omin avuin pois.

Lapsuudesta asti minun on muiden ihmisten taholta oletettu jaksavan, on oletettu kantavan vastuu niin itsestä kuin muistakin ja miellyttääkseni ja ollakseni sellainen, kuin minun on oletettu olevan olen sitä roolia myös kantanut, välittämättä itsestäni ja en ole osannut kuin etäisesti kaivata huolenpitoa ja välittämistä itselleni. Minun on pitänyt olla vahva, sietää, kestää, jaksaa vaikken olisi jaksanutkaan. Minun ei ole annettu olla heikko ja tarvitseva koskaan, en ole koskaan saanut olla lapsi, vaan olen joutunut kantamaan vastuun jo ennenkuin olen osannut edes kävellä?

Kun en ole miellyttänyt toista, minut on hylätty ja sitten kun olen oppinut miellyttämään, minut on hyväksytty. Ja sitä samaa hain sitten omaan avioliittoonkin. Kieroa suhdetta, joka perustui omaan haluuni miellyttää ja ansaita niin muka rakkaus. Kuvio on niin selkeä nyt jälkeenpäin ajatellen, vaikka olen senkin mahdollisuuden kieltänyt. Lapsi suojelee vanhempiaan näköjään myös aikuisella iällä ja itse en halunnut nähdä mitään vikaa opituissa tavoissani miellyttää äitiäni esimerkiksi. Kuitenkin kärsin sitten omien lasteni kohdalla mahdottomasta tunteesta, kun lapset pyrkivät normaalissa ikävaiheessa miellyttämään minua, ja yleensä itse hermostuin ja kerroin, ettei lasten niin tarvitse tehdä, että ovat rakkaita minulle ilmankin. Ettei heidän tarvitse ansaita rakkauttaan.

Mistä kaikki aikanaan alkoi? Tämä tie on ollut järjettömän pitkä, mietin, milloin oikein aloin kyseenalaistamaan kaikkea siihen asti tekemääni ja oppimaani ja milloin ensimmäisen kerran olin peilin ääressä miettien tosissani, mikä oli oma ongelmani elämässäni? Olin tiennyt aina esimerkiksi äitini päihdeongelmasta, ja sitten sen, miten halusin suojella lapsiani tuolta asialta. He eivät tienneet mummonsa ongelmasta ennenkuin olivat tarpeeksi isoja käsittämään asian ja osasivat itse ottaa asian puheeksi. Itselleni kehittyikin sitten äärettömän tiukka linja alkoholin suhteen, joka sekin on aiheuttanut omat ongelmansa lasten kanssa ja olen kieltänyt oikeastaan koko aineen olemassa-olon, joten luonnollisesti alkoholi oli täysin vieras asia lapsille, kunnes teininä ovat tärmänneet siihen kavereidensa kautta. Nyttemmin olen jo oppinut toimimaan toisin, onneksi.

Samoihin aikoihin, kun siis aloin pohtia omaa osuuttani ja syitä ja seurauksia, luulin pitkään tietäväni kaiken alkoholiongelmista läheisen muodossa. En kuitenkaan ollut sitä edes tuolloin tajunnut, että itse olin äidilleni ollut mahdollistaja koko lapsuuteni, kannoin vastuun, aikuisen vastuun äitini puolesta, koska havittelin häneltä rakkautta, yritin miellyttää ja saada kokemusta välittämisestä. Pikkuhiljaa sitten luovuin siitä roolista, aloin lukea kirjallisuutta aiheen tiimoilta ja samalla aloin ymmärtämään ja näkemään myös sen, mikä ei ollut normaalia omassa avioliitossa. Samoihin aikoihin myös työtoverit alkoivat ilmaista huoltaan, siitä että minun avioliitto ei kuulostanut kovin normaalilta. Olin itse vain kasvanut siihen, en osannut kyseenalaistaa toista, vaan aina yritin muuttua sitten exän mieleiseksi, jotta olisin hänen mieleensä ja siinä oli oivallinen keino hallita minua ja elämääni. Varmaan tiettyyn pisteeseen asti symbioosi olisikin toiminut, jos en olisi niinsanotusti herännyt miettimään sitä, mikä on normaalia ja mikä ei ja en olisi alkanut havitella omaa oloani paremmaksi ja etsimään syitä myös itseni ulkopuolelta tai kyseenalaistamaan oman elämäni reunaviivoja jne. Olisinko edelleenkin onnellinen alisteisessa avioliitossa toisen vallan alla? Tuskin, koin paljon vääryyksiä, tiesin asioiden olevan joiltakin osin vääriä ja silti hyväksyin ne, katsoin läpi sormien tai kuvittelin niiden jäävän yksittäisiksi asioiksi, kuten ensimmäinen pahoinpitely aikanaan. Ex lupasi ja vannoi, ettei niin tee enää koskaan ja siinä kohtaan itse söin omat periaatteeni, jäin kun uskoin ja luotin ja pitkään menikin paremmin parisuhteessa. Silti, mikään ei ollut ytuolloin normaalia, kuten olen nyt ymmärtänyt edellisten vuosien aikana. Hallinta alkoi jo seurustelun ensimmäisistä tunneista, ja minä mielelläni alistuin, olinhan taitava miellyttämään toista.

Niin kauan menikin aina hyvin, kun itsellnäi ei ollut omia tarpeita, ei mitään omaa. Ja ongelmat tulivat esiin aina juurikin silloin, kun ymmärsin jotakin omista tarpeista ja haluista, vaikkapa nyt, lasten syntymän jälkeen perustarpeiden kanssa, kun joskus toivoin pääseväni suihkuun tai vessaan ilman laumaa lapsia. Tai, kun oli nälkä, mutten saanut mahdollisuutta ruookailluun tai kun olisi pitänyt käydä lääkärissä ja en päässyt, koska lasten kanssa oli mahdotonta.