Löysin äänikirjat, mietin pitkään olisiko minulla varaa kuukausittain maksaa vaadittu summa saadakseni kuunnella kirjoja ja asiaa kyselin myös miesystävältä, joka tietenkin tuumasi, että tottakai on, samoin kuin tuossa keväällä pohdin onko varaa myöhemmin aloittaa terapia. Kumpikin on panostus itseeni, keino tai apu voida hieman paremmin ja kumpaankin asiaan olen tehnyt positiivisen päätöksen.

Tällä viikolla olen taas ollut väsyneempi kuin koskaan, mistä lie taas tulee, mutten ole edes yrittänyt laittaa kampoihin tuolle kaiken kattavalle väsymykselleni. Se menee ohi joskus, ja tulee taas päivä, jolloin jaksan hieman paremmin. Lepo ja niiden asioiden tekeminen, jotka tuntuvat itsestäni mukavilta menevät nyt etusijalle.

En suoriudu ja vältän jopa asioita, joissa on jokin ristiriita tai tunne, joka sanoo minulle, ettei jokin ole hyvä juuri nyt. Saan perusasiat jotenkin tehtyä, vaikkakin niiden tekemiseen menisikin koko päivä, ei haittaa. Yksi asia kerrallaan.

Lukemisesta pitäisin kovin, siis ihan fyysisen kirjan parissa, vaan nyt on koko kirjasto käden ulottuvilla, hyvä niin. Samalla opettelen keskittymään kuuntelemiseen,

Varaudun siihen, että joudun jäämään sairaslomalle, minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että en ole kunnossa, en ainakaan niin paljon, että kykenisin työhön kokopäiväksi. Ajatus kyllä houkuttaa, mutta vain sen palkan vuoksi, muu ei sitten houkuta ollenkaan, päinvastoin ahdistaa ja tuntuu kamalalta ajatuksenakin.

En edes tiedä, mitä tekisin työkseni jatkossa tai sitä, että lähtisin opiskelemaan. Molemmat vaihtoehdot kirkuvat eitään ja saavat aikaan hyvin negatiisia mielikuvia ja epämääräisen ahdistuksen. Joten niiden aika ei ole vielä.

Kun puhun jaksamattomuudesta, se on todellakin eri asia kuin laiskuus. Sitä en ole pienimmässäkkään määrin sen tiedän nyt. Ja tiedän senkin, ettei ole olemassa mitään ihmepilleriä saamaan minuun vauhtia. Se ehkä tulee sitten joskus ja nyt on aika sitten huilata oikein urakalla, koko sen ajan edestä, jolloin olen itseni jättänyt huomiotta, eli koko ikäni lähestulkoon.

Olen tiennyt, ja silti kieltänyt itsestäni kaiken vähänkään "omituisen" ja lapsuuden ajan asiat käsittelemättöminä sekä sitten avioliitto kaikessa karmeudessaan on jättänyt minuun jälkensä. Kaikki fyysiset ongelmat, kaikki kokemani muut asiat ovat melkein tai kokonaan suoraan seurausta kaikista niistä traumoista, joita ei ole koskaan käsitelty millään lailla.

Tunteeni, ajatukseni ja oikeastaan koko elämäni on värittynyt ihan syystä toisenlaiseksi kokemukseksi, kuin mitä olisi voinut olla, jos niitä asioita olisin voinut ymmärtää ja käsitellä aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen onnistunut vuosikymmenien aikana valehtelemaan myös itselleni, siirtämään syrjään ahdistusta aiheuttavia asioita, miettimään niitä sitten joskus. Aina on eteeni tullut jotakin tärkeämpää ja muut ihmiset olen laittanut etusijalle kaikessa, jättäen itseni kokonaan pois.

Olen tilanteessa, missä en voi enää ohittaa itseäni. Jääräpää mikä jääräpää. Nyt on sitten pakko kuunnella, mitä minulla on asiaa, ja levätä.